ACU

Maanantaina pyörähti käyntiin teho-osaston harkka. Sairaalassa, jossa työskentelemme on acute care unit eli ACU ja ICU eli intensive care unit löytyy keskussairaalasta. Todellisuudessa en tiedä kuinka paljon noilla on eroa, masiinat huutaa ja ventilaattorit pyörii meilläkin. Ja tosiaan, ne masiinat huutaa aikalailla. Eihän se oo niin justiinsa jos jonkun sykkeet huitelee 160 ja rytmi näyttää takykardiaa tai hengitystaajuus aikuisella viipottaa 44. Kysyttiin noista kovista sykkeistä yhdeltä hoitajalta, etteikö niille voi tehdä mitään. Vastaukseksi saatiin, että se on lääkärien käsissä eikä hoitajat voi asialle niin mitään. Ja sitten lääkärinkierrolla lääkärit vain totesivat kaiken olevan hyvin. Vai niin. Tänään myös otin aamukontrolleja keuhkoödeemaepäilynä post-natal osastolta siirtyneeltä naiselta, yläpaine noin 190 ja lääkäri toteaa hetkeä myöhemmin "oh BP is fine, everything is fine, why is she even here?". Jaaha. Saattaisko melkein 50 hengitystaajuudella ja reilusti alle 90 saturaatioilla olla jotain tekemistä asian kanssa? Periaatteessaha hoito on tuolla ihan hyvää, mutta sitten on näitä "pikkuasioita" jotka vaan särähtää ittelle. Ja pahasti. Lääkärit tekevät täällä muuten paljon enemmän kuin mitä ne kotipuolen omat. Täällä on heidän hommansa katetroidakin, eivätkä hoitajat yleensä tee sitä. Osaston hoitaja, jonka kanssa juttelimme tästä, hämmentyi kun kerroimme, että meillä se on kyllä hoitajien hommaa. 

Hoitajat kertoivat, että harva ACUn potilas oikeasti on vaativaa tehohoitoa tarvitseva. Nytkin meillä on muutama hengityskonehoitoa tarvitseva, mutta muuten potilaat ovat sellaisia jotka kotona menisivät normaalilla erikoisalan osastolla. Eilen töihin mennessä ootettiin innolla potilasta, josta oli ollut puhetta maanantaina. Osastolle oli tarkoitus tulla 80% palanut siirtona toisesta sairaalasta. No tiistaina töihin mennessä valmisteltu huone ammottikin vielä tyhjyyttään, hö. Valitettavasti potilas oli menehtynyt jo ennen siirtoa. 7-paikkaisella osastolla jokaisella potilaalla on oma hoitaja, ellei osasto ole ihan täyteen tai yli buukattu (niinkuin tänään) jolloin muutamalla hoitajalla on pari potilasta. Hoidettava potilas myös vaihtuu joka vuorossa. Aamulla yövuoro käy läpi jokaisen potilaan voinnin ja kertoo miten yö on mennyt, näin kaikki hoitajat ovat kärryillä kaikista potilaista. Ilmeisesti myös jos vuorossa on monta hoitajaa jotka ovat olleet vapailla, käy päivän "vastuuhoitaja" potilaat uudestaan vielä läpi. Ainakin tänään käytiin. Ei näitten rutiineista aina oikein tahdo ottaa selvää.

Ventilaattori ja monitori

Maantaina hoidin 35-vuotiasta naista joka oli ollut liikenneonnettomuudessa ja murtanut molemmat olkaluunsa sekä useita kylkiluita. Hän oli viettänyt teholla jo useamman päivän, ja vointi oli edistynyt niin, että hänet eilen siirrettiinkin. Tiistaina olin 10-vuotiaan tytön hoitajana joka sairastaa Guillain-Barrén syndroomaa eli hermojuuritulehdusta, joka aiheuttaa etenevän halvauksen. Halvaus kuitenkin helpottaa ja suurin osa sairastuneista parantuu kokonaan, parantuminen vie kuitenkin pitkän ajan. Tytöllä on jo toista kertaa sama tilanne päällä, eli pahimmiten edennyt tulehdus joka on aiheuttanut neliraajahalvauksen sekä heikentänyt hengityslihaksistoakin ja aiheuttanut tajuttomuuden. Tällä hetkellä hän on vielä hengityskoneessa, mutta rupeaa jo näyttämään merkkejä reagoimisesta eli tajunnantaso on nousussa. Hitaasti, mutta varmasti. Tänään kun tupa oli täynnä, oli minulla ja hoitajalla jonka kanssa työskentelin kaksi potilasta. Toinen oli jo pitemmän aikaa osastolla ollut reilu 30-vuotias nainen, jolla on krooninen PCP (pneumocystis pneumonia, aiheuttajana hiivamainen sieni). PCP on yleinen henkilöillä joilla immuniteetti on alentunut, kuten HIV-positiivisilla niinkuin tämä meidänkin potilas on. Hänelle on vastikään tehty trakeostomia ja hengitystä avustetaan ventilaattorilla sen kautta. Toinen oli tämä nuorempi nainen, jolle oli tehty vastikään sektio ja joka siirtyi nyt post-natalilta meille keuhkopöhöepäilyn vuoksi.

Tämän päivän pikkupotilas hirveine johtomäärineen

Potilailta tarkastetaan kontrollit (Verenpaine, pulssi, saturaatio, hengitystaajuus, lämpö, virtsaneritys) joko tunneittain tai joka toinen tunti. Hengityskonehoidossa olevilta potilailta aina tunneittan ja heiltä myös kirjataan koneesta määrätyt asiat ylös. Aamuisin myös joka potilaalta katotaan verensokeri sekä hemoglobiini pikamittarilla. Yövuoro on usein kerennyt tehdä kaikki aamupesut, joten aamuvuorossa ei loppujanlopuksi hirveästi hommaa tähän mennessä ole ollut. Hygieniataso täälläkin on kyllä ihan hukassa, esimerkiksi samalla yhdellä rätillä pestään koko potilas ihan missä sattuu järjestyksessä. Yäk. Hanskoja kyllä löytyy enempi kuin muilta osastoilta. Osasto ja sen hoitajat ovat kuitenkin todella mukavia, kivoimpia tähän mennessä! Täällä on mielellään jokainen ottanut tähän mennessä ohjaukseensa sekä selittänyt ja kertonut asioita.

Jättipaperi johon kontrollit kirjataan

Eilen pääsimme myös käymään yhden potilaan mukana keskussairaalassa CT-kuvauksessa, potilas kun oli Marin sen päivän hoidettava ja mukaan lähtevä hoitaja oli se, jonka kanssa minä olin työpäivääni viettänyt. Matkat taitettiin siirtoambulanssilla (se josta oli kuviakin pari kirjoitusta sitten), ja takaisintulomatkalla lanssiin oli ahdettu kymmenen ihmistä! Kaksi potilasta paareilla, yksi istuen, kaikkien potilaiden saattavat hoitajat sekä me kaksi opiskelijaa ja kuskit, huhhu. Takana meitä oli seitsemän ja ohjaamoon ahtautui kolme. Keskussairaala oli ehkä hieman siistimpi ja uudemman oloinen. Sieltä löytyvät kyllä pelit ja vehkeet kuten CT-kuvauslaite sekä sädehoidot, mutta sairaala itsessään oli kuitenkin nuhjuisen oloinen.

Lääkesäilytystä hoitajien taukokomerossa

Huomenna menemme taas koko porukka käymään home of good hopessa, auttamaan jälleen ruokailuissa ja leikkimään! Perjantaina sitten takaisin sairaalalle. Oikein töitä kummempaa ei tässä alkuviikon aikana olekkaan jaksanut tehdä, että voikaan pieni ihminen olla väsynyt. Eilenkin taisin nukahtaa ihan heti kympin jälkeen ilman minkäänlaista ongelmaa, huhhu. Tänään kuitenkin lähdetään syömään ja sitten Warehouselle pyörähtämään, siellä kun pitäisi olla keskiviikkoisin livemusiikkia! Onneksi huomenna saa nukkua edes hieman pidempään. :D

Terkkuja ja haleja, palaillaan! <3
-Tia

We have internet again!

Täällä ei ole toiminut netti muutamaan päivään, ilmeisesti koska linjat ovat olleet alhaalla. Meille tuli siis pakollinen facebook-, blogi-, instagram- ja yleensäkin internetsurffaustauko. Kamalaa. Vierotusoireiden huippu nähtiin tänään kun yhdelle tytölle tuli yllättäen whatsapp-viesti läpi ja hän huusi "oh internet is back", meidän kolmen muun tässä asuvan tytön yhteinäinen vastaus vaan kaikui "WHAAAT!??!" ja kaikille äkkiä puhelin käteen. :D Ai miten niin ollaan vähän addiktoituneita? Näää...

Tänään juuri puhuttiin kuinka aika on mennyt tosi nopiaan täällä. Tai päivät tuntuu kuluvan rauhassa, mutta viikot sujahtavat vain ohi! Me ollaan oltu täällä jo yli kaksi viikkoa, tavallaan ei tunnu yhtään siltä vaikka tuntuukin. Selkeetä jep. Onneksi on vielä niitä viikkoja eessä, tänään unelmoitiin kuinka tasan kolmen viikon päästä ollaan jo Etoshassa! Ai kamala, meistä ei kukaan jaksaisi enää oottaa. Tulee ihan mahtava reissu!

Reipas haavahoitaja

Torstaina oltiin viimeistä päivää post-natal osastolla ja taisi olla ensimmäinen päivä kun töitä oikeasti riitti koko päiväksi! Miähän olin tiistain ja keskiviikon osastolla yksinään, joten sekin saattoi osin aiheuttaa hitaan ajankulun. Torstaina oli elektiivisten sektioiden päivä, joten äitejä ja vauvoja rupesi tupsahtelemaan aamupäivästä. Viisi taisi olla yhteensä päivän mittaan, kaksi kerettiin olla ottamassa vastaan ennen kuin työpäivä loppui. Äiteille tehdään kontrollimittaukset heti osastolle saapumisen jälkeen ja seuraillaan anestesiamuodon sekä voinnin mukaan. Vauvat saapuessa myös mittaillaan ja kontrolloidaan sekä pestään ja puetaan. Jos äidit eivät ole tuoneet vaatteita mukana, ei sairaalalla ole tarjota kuin viltti johon vauva kapaloidaan. Oon edelleen hämmästynyt kuinka vähän vauvat täällä itkevät, ehkä se kulkee geeneissä ettei tunteita kuulu näyttää minkään ikäisenä. Saimme myös hoitaa toisen suomalaisopiskelijan kanssa kahdestaan lääkärinkierron jälkeisen sektiohaavojen sitomisen dressing roomissa. Hoitaja kävi meille kerran näyttämässä miten homma toimii ja sitten jäätiin kahdestaan puuhaamaan. Yksinkertaista leikkaushaavan hoitamistahan se oli, mutta mukavaa ajankulua. Kivempaa kuin vaan aloillaan istuminen!

At home of good hope

Perjantainakin meidän oli tarkoitus mennä sairaalalle, mutta hupsistarallaa kun kukaan ei hakenutkaan meitä aamulla. 6.45 mentiin pihalle oottelemaan ja seiskan maissa ruvettiin soittelemaan kyydille. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, joten hetki siinä pähkäiltiin otetaanko taksi vai mitä tehdään. Lopputuloksena pistettiin viestiä josko joku tulisi viemään meidät home of good hopeen kymmeneksi ja mentiin hetkeksi takaisin lepäämään. Lopulta selvisikin, että kyytipoikamme oli nukkunut pommiin ja Wayne veikin meidät sitten viettämään päivää lapsien seuraan home of good hopeen. Oikein hyvä vaihtoehto perjantaiksi, kun koko viikon aamuheräämiset jo vähän painoi päälle!

Toiset on niin sulosia!

Home of good hopessa tuttuun tapaan aloitimme päivää laululeikeillä sekä isä meidän -rukouksella ennen pienempien lapsien ruokailun aloittamista. Autoimme jälleen ruokailussa, ruoanjaossa sekä tiskeissä. Ekan erän hoidettuamme alkoi paikalla olevien "koulu". Eli väritys- sekä satukirjat esiin ja leikkimään! Noin tunnin ajan puuhastelimme yhdessä kunnes isompia lapsia rupesi kouluista valumaan paikalle ja jatkoimme jälleen ruoanjaon sekä tiskien parissa. Kahden aikaan jo suurin osa lapsista oli saanut ruokansa sekä lähtenyt kotia kohti, samaan aikaan meidänkin kyytimme saapui. Oli kyllä oikein mukava päivä aamun hitaasta käynnistymisestä huolimatta!

Kouluhetki

Take a photo, take a photo!

Perjantai-illasta suuntasimme kaupungille tarkoituksenamme mennä katsomaan Hilton hotellin kehuttua skybaria. Ja olihan sieltä upeat näkymät! Itse baarikin oli hieno ja aika ylellinenkin, mutta kuitenkin odotuksiani pienempi. On sinne kuitenkin uudestaan mentävä auringonlaskua katsomaan, jos sattuisi vähän pilvettömämpi keli! Tapasimme kattoterassilla muutaman paikallisen tytön ja lähdimme heidän kanssaan pyörähtämään vielä paikallisten suosimassa Paguel baariravintolayökerho-yhdistelmässä, mutta yksien drinkkien jälkeen lähdimme jo kotia kohti. Sillä mielessä kuitenkin oli lauantainen aikainen aamuherätys sekä lähtö yhdeksältä Daan Viljoen (osaan sanoa sen jo!) luonnonpuiston kukkuloille!

Aikamoiset maisemat

Auringonlaskun aikaan

Girls! 3x suomalaiset ja 3x saksalaiset

Pari tyttöä valitsi kaikkien puolesta kunnianhimoisina pisimmän eli 9km kierroksen. Yhden saksalaistytön veikkaus oli, että hilpaistaan se tunnissa... Epäuskoisena naurettiin ja todettiin, ettei varmana tule tapahtumaan. :D Maisemat olivat kyllä aivan upeita ja reittikin oli mukava, mutta "kevyessä" 30 asteen lämmössä ja auringon paahteessa kukkuloilla reippailu oli loppujanlopuksi todella rankkaa. 3,5 tunnin (vai tunnissa!?) jälkeen kuitenkin selviydyimme reitistä ja vaikka jokainen taisi olla aika puhki, löytyi itseltä ainakin aikamoinen voittajafiilis perille päästyä. Kukaan ei kuitenkaan tainnut selvitä ilman jonkunasteista palamista, huolellisesta rasvauksesta huolimatta. Itse poltin korvani, joihin oli unohtanut kokonaan laittaa aurinkorasvaa... No ensi kerralla taidan muistaa, koska nyt tekee aika kipeää. Eläimiä meidän oli sinne tarkoitus lähteä katsomaan, mutta aika köyhäksi jäi. Näimme kaukaa jonkun antiloopin tapaisen sekä villikoiran(?). :D Reippailun jälkeen istahdimme paikan ravintolaan vielä syömään. Ja juomaan, vettä taidettiin eilisen aikana Marin kanssa kuluttaan ainakin 3 litraa per nenä. Sekä iloitsemaan internetistä, joka oli tarjolla myös vierailijoille!! 

Phuuuh

Up and down, up and down

Feeling like middle of nowhere

Vaikka reitin aikaset eläimet jäivätkin vähäisiksi, oli paluumatkalla ennen puiston porttia vielä jotain nähtävää, joka aiheutti autossa pientä hihkumista. Kirahveja!!

So what are u guys staring at?

Se on söpö!

Illasta menimme vielä istumaan naapuritielle toiseen isäntäperheen taloon Waynen kanssa. Muutaman tunnin viihdyimme, kunnes parin siiderin/oluen jälkeen meistä oli jokainen niin väsynyt, että melkein raahauduimme kotia. Ja itse kaaduinkin hampaiden pesun jälkeen suoraan sänkyyn, eikä nukahtamisessa tainnut montaa minuuttia mennä.

Tänään ollaan otettu aika rennosti, aamupäivästä altaalla makailua ja päivällä käytiin keskustassa pyörähtämässä. Tarkoituksena oli mennä kahvilaan, jota osa meistä oli jo kokeillut ja todennut paikan kakut mahtaviksi. Valitettavasti se oli kiinni, joten joudun vielä oottamaan kaverin kehumaa juustokakkua ensi kertaan, höh. Loppupäiväkin taitaa mennä yhtä laiskoissa merkeissä, koska täällä on tänään aivan älyttömän kuuma. Päivällä oli reippaasti yli 30 astetta varjossakin, ja illastakin vielä yli 20. Phuuuh.

Huomenna takaisin arkeen ja aamusta siis valikoimaan uutta osastoa. Onko pakko herätä kuudelta jossei millään taho?

Terkkuja ja haleja! On jo ikävä<3
-Tia

Good morning mothers

Viikonlopun rentoilun jälkeen maanantaina suuntasimme jälleen sister Thelen luokse, joka on siis opiskelijavastaava Katuturan sairaalassa. Ja joka tällä kertaa kaikkien yllätykseksi olikin ajoissa! Tarkoituksenamme oli jakaantua osastoille, jokaisten toiveiden mukaisesti. Ei haluttu Marin kanssa enää lastenosastolle, vaikka siellä ihan mukavat kaksi päivää vietimmekin. Osasto oli kuitenkin aika hiljainen ja aika kävi välillä pitkäksi. Suuntasimme siis post-natal osastolle täksi viikoksi! Hirmuisesti pieniä vauvoja ja äitejä. Post-natal osastoja on kaksi, ja me olemme B-blockissa. Meidän puolellamme on kaikki riskiäidit, kuten diabeetikot, korkeat verenpaineet ja sydänperäisesti sairaat, sekä sektiolla syntyneet vauvat. Yleensä äidit viettävät siellä 3-4 päivää, jonka jälkeen kotiutuvat.

Ihanaa lähtä töihin kun on jo valosaa.
Tiistaina näkyi myös sateenkaari kotipihan edustalta!

Päivät alkavat vauvojen punnitsemisella, kontrollien mittaamisella sekä samalla kysellään vauvojen vointia äideilta ja varmistetaan, että vatsa toimii, virtsaa tulee ja vauva syö hyvin. Samaan aikaan osa hoitajista petaa sänkyjä yms. Tämän jälkeen äidit reippaina hoitavat vauvansa, pesevät ja puunaavat, rasvaavat ja pukevat. Hoitajat eivät oikestaan puutu vauvojen hoitoon ollenkaan, äitejä ei kannusteta mitenkään lapsiensa hoitoon eikä heitä auteta tai kummemmin neuvotakkaan. Muutenkin hoitajat kohtelevat vauvoja jopa kovakouraisesti, eivätkä oikein edes kiinnostu heistä. Itsellä kun sydän sulaa niitä pieniä katsoessa, niin suloisia! Eipä täällä kyllä muutenkaan oikein tunteita näytetä, joten me tehdään sitä sitten paikallistenkin edestä! :D Tämän jälkeen otetaan toinen kierros keräämällä kontrollit äideistä. Verenpaine, saturaatio, pulssi, hengitystaajuus, vatsantoiminta, vointi jajaja... Näiden jälkeen aamun sekä päivän hommat ovatkin sitten hoitajien osalta aikalailla ohi. Lääkärinkierrolla voi olla mukana pyörimässä, mutta tavaroiden hakua kummempaa virkaa siellä ei oikein ole. Samaan aikaan yksi hoitaja dressing roomissa hoitaa ja sitoo sektiohaavat lääkärien tarkistusten jäljiltä. Päivällä uusia vauvoja rokotetaan tuberkuloosia sekä polioita vastaan. Hoitajat olivat kovin hämmentyneitä kun kerrottiin, ettei meillä enää ole käytössä tbrokotetta kuin vain riskilapsille. Loppujan lopuksi siis aamuhommien jälkeen ei tälläkään osastolla oikein menoa ja meininkiä ole, tai edes töitä.

Post-natal osaston potilashuonetta. Äidit nukkuvat
vieri vieressä vauvat samassa sängyssä

Ensimmäisenä päivä juttelimme myös pitkään yhden osaston sairaanhoitajan kanssa HIV-tartunnoista täällä sekä Suomessa. Kuinka isoja eroja niissä sekä suhtautumisessa kyseiseen virukseen on. Täällä kun asenteet ovat lähes hällä väliä -tasolla, sairastavia ihmisiä on niin paljon väestöstä. Myös täällä hoito ja lääkitys kuitenkin jokaiselle HIV-potilaalle on ilmaista. Hoitaja myös sanoi, että lähes kaikilla äideillä täällä on HIV, enemminkin on poikkeus jos jollakin testitulos on negatiivinen. Naiset pyritään yleensä testamaan viimeistään kun he tulevat raskaaksi, jotta tartunta vauvaan voitaisiin ehkäistä. Tähän on olemassa jo raskausaikana otettava lääke sekä vauvan syntymän jälkeen hänelle annettava. Jos tuleva äiti syö lääkkeitä tunnollisesti raskausaikana sekä huolehtii vauvan syntymän jälkeen lääkityksestä, on tartunta helposti ehkäistävissä. Monet kuitenkin luistavat tästä. Ja se vasta onkin surullista ja niin itsekästä! :( Yritimme myös selittää meidän tartuntatautilakia sekä sen tuomia velvollisuuksia esimerkiksi HIV-tartunnan saaneelle. Hämmästyneenä hoitaja ihmetteli meidän tilannetta kotona ja totesi moneen otteeseen kuinka hyvä maa Suomi onkaan. Ja niinhän sen on, kyllä sitä omaa kotimaataan vaan täällä oppii enemmän ja enemmän arvostamaan.

Hoitajien toimisto keskellä kaikkea, toimii
myös lääkehuoneena ja taukotilana

Post-natal osastoa on vielä siis jäljellä muutama päivä, tämän jälkeen toiveena olisi siirtyä ICU:lle eli teholle! Vauvat ovat kyllä söpöjä, mutta olisi kiva myös päästä tekemään enemmän työpäivän mittaan. Aikakin kuluisi nopeammin sillä... Olimme maanantaina isäntäperheen toisella talolla suunnittelemassa tulevaa reissuamme Namibian sisällä! Ja voi vitsi kun ei malttaisi yhtään enää tehdä töitä vaan haluaisi lähteä jo! Tarkoituksenamme on lähteä perjantaina helmikuun 14. päivä aikaisin aamusta ajamaan Wayne "the tour guiden" kanssa pohjoista kohti. Aloitamme käynnillä Victorian putoksilla, johon matkaamme Divundusta bussilla. Sieltä valumme hieman alaspäin kohti Etosha national parkkia, jossa pääsemme näkemään ties mitä elukoita! Tähän asti ainakin punkataan teltassa (jeee!). Näiden jälkeen lähdemme kohti Swakopmundin rannikkoa sekä Sossusvlein upeita hiekkadyynejä. Swakopmundissa isäntäperheellämme on myös talo, joten siellä taidetaan päästä nauttimaan jälleen sängyistä. JA tämän jälkeen jatketaan vielä alaspäin Namibian eteläosaan katsomaan Fish river canyonia, joka on maailman toiseksi suurin kanioni! Huisia! Reissuun menee maksimissaan 12 päivää, joten tulee ihan mukava tauko työntekoon, jipii!

Sunnuntainen Bushman's sosatie:
seepraa, strutsia, krokotiilia, kudua sekä oryxia!

Kohta ollaan vietelty täällä lämmössä jo kaksi viikkoa, aika menee samaan aikaan niin nopeasti sekä hitaasti! Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä läheiselle vuorelle vähän reippailemaan. Paikan nimi alkaa D:llä, enkä vieläkään ole oppinut lausumaan sitä... Sieltä löytyy 8km sekä 10km reitit, tekee ihan hyvää vähän päästä ulkoilemaan! Täällä kun joutuu aina liikkumaan kyydeillä, niin kaipaa jo ulkoilmassa reippailua. Jee!

Haleja ja terkkuja!

-Tia

Relax, take it easy

Eka viikko reissun päälle hujahti nopeaan ohi, onneksi monta on vielä jäljellä! Torstaina meillä oli siis se orientation päivä, jolloin opiskelijoista vastaava hoitaja kierrätti meidät ympäri sairaalaa ja esitteli osastot. Menimme aamusta reippaina meille ohjattuun paikkaan klo 7:45, no eipäs siellä ollutkaan ketään meitä vastaanottamassa. Kyseinen hoitaja tuli melkein kaksi tuntia myöhässä, african time... Taloa kiertäessä Marin kanssa huomattiin, että kotipuolessa Kotkan keskussairaala taitaa olla aika lailla saman kokoinen kun Katuturan sairaala. Kahdeksan kerrosta, noin kaksi osastoa per kerros. 

Katuturan sairaalan julkisivu ja pääsisäänkäynti

Ensiapu on täällä aivan älyttömän kokoinen! Ei tulisi yhtään valehdeltua jos sen sanoisi olevan moninkertainen verrattuna Koksista löytyvään. Yksi iso hallimainen huone, jossa ohjataan tietyn erikoisalan potilaat eri osiin huonetta. Talosta löytyy myös sisätauti- ja kirurgian osastot, sekakirurgian ja ortopedian erikseen. Ortopediset osastot, joita on kolme, on erikseen miehille ja naisille. Kolme lastenosastoa, neurologinen osasto jossa on myös stroke unit, teho-osasto, leikkausosasto ja heräämö, erilaisille päänvammoille tarkoitettu yksikkö sekä monta erilaista poliklinikkaa ja out-patient vastaanotto. Synnytysosasto, jossa on myös post-natal yksikkö sekä tuberkuloosiosasto ovat omissa rakennuksissaan. Se työpäivä olikin orientationin jälkeen ohi ja kyytiä ootellessa pääsimme hieman vaklaamaan paikallista ambulanssia. Potilaspaikkoja paareineen on kaksin kappalein ja työtilaa ei nimeksikään, kovin on erinäköistä!

Lanssi parkissa ensiavun sisäänkäynnillä

Kyllä on ahdasta!

Torstai iltapäivästä yhteyshenkilömme tuli moikkaamaan keskiviikkona saapunutta tyttöä, joka aloittaa harjoittelun vasta ensi viikolla. Samalla Louise sanoi olevansa sitä mieltä, että mekin voisimme jäädä kotiin lepäämään perjantaiksi kun oli sen verran rankka aloitus, "don't you girls need a break already?". Ja meillähän ei ollut vastaan sanomista! Ja kun edessä olikin pitkä viikonloppu lähdimme ulos syömään, onnellisina siitä, että saamme nukkua seuraavana aamuna pitkään. Suuntasimme siis illasta Joe's beerhouseen, joka on tunnettu hieman eksoottisemmasta ruuasta. Ja illan annos olikin 300g seeprapihvi! Ja oli kyllä hyvää sekä halpaa, ei voi muuta sanoa. Täytyi vain pitää ajatukset poissa suloisesta eläimestä, ettei tullut liian paha mieli syödessä! :D Paikan sisustus oli todella upea, seiniltä löytyi myös kymmeniä tyhjiä jägermeisterpulloja.

Kuten naamasta näkyy, oli nälkä ja ruoka oli hyvää

Perjantaipäivä menikin levon kannalta, hieman kävimme asioita hoitamassa ja kaupoilla, mutta altaallakin kerkesi jälleen makoilla. Illasta sitten vetäsimme hieman parempaa päälle ja suuntasimme Windhoekin yöelämään, innostuneina ja hieman jännittyneinä siitä mitä tuleman pitää! Kävimme kolmessa eri paikassa, jossain pienessä pubin tyyppisessä alkuun, sitte Warehouse nimisessä baarissa ja lopuksi suuntasimme Vibe-klubille. Yöelämään meidät tutustutti guest housea pitävän perheen keskimmäinen poika ja seuraamme liittyi myös hänen kavereitaan illan aikana, heidän seurassaan oli kyllä turvallinen olo koko illan. Taino, paikallinen "drink and drive" kulttuuri aiheutti hieman erimielisyyksiä. Taksilla menimmekin sitten yöllä kotiin! Illanviettoa varten saimme pojalta pari ohjetta, ikinäikinäikinä ei saa sanoa oikeaa nimeään, antaa oikeaa numeroa, kertoa missä asuu ja juomaa ei hyväksytä, ellei ole itse nähnyt kun se ostetaan ja mielellään vielä pullotavaraa! Hyvät naurut saatiin aikaan, kun keksittiin yhdessä valenimet jo etukäteen. :D Ilta kuitenkin sujui hyvin ilman mitään hämminkejä ja hauskaa oli, kotona taisimme olla puoli neljän aikaan!

Tälläi mentii eilen...

ja tänään ihan parasta dagen efterin viettoa!

Tämä päivä onkin sitten mennyt sen mukaisesti, että eilen on hieman juhlittu. Uima-allas ja aurinkotuolit on olleet kavereita päivän mittaan! Nyt kuitenkin ukostaa ja sataa, sää vaihtuu täällä kyllä hullun nopeaan! Sadekuuro alkaa kuin sormia napsauttamalla ja loppuu myös yhtä nopeasti. Ukkoset ovat myös aika äänekkäitä täällä, muuten ne eivät vielä ole olleet kotipuolen omia pahempia. Paikalliset kyllä sanoivat, että ne ukkoset mitä nyt on ollut, ovat olleet vielä aika säälittäviä. :D Jossain vaiheessa täytyy vielä lähtä liikkeelle edes syömisen verran, tässä kuumuudessa ja väsyneellä ololla ei tee yhtään mieli seistä hellan eessä ruokaa tehdessä. Vähän mietittiin jo ruokapaikaksi KFC:tä, omnom! 

Terkkuja, haleja ja pusuja! <3

-Tia

Back to business

Työharjoittelua on nyt kaksi päivää takana ja fiilikset on ihan hyvät. Sairaala on erilainen, hoitajat ovat erilaisia, toimintatavat erilaisia, resurssit vähäisemmät... Katuturan sairaala näytti alkuunsa ulkopuolelta ihan ookoolta, kuitenkin sisälle päästyämme huomasimme totuuden. Paikat ovat rapistuneet, seinät ja katto repsottivat miten sattuvat paikoittain. Kaikkialla oli myös todella, todella likaista. Aseptiikka ja hygienia on muutenkin monissa tilanteissa hieman hakusessa tuolla. Kuitenkin jo toisen päivän jälkeen asioihin alkaa tottua, täytyy vain pitää mielessä että nyt ei olla omassa maassa, omassa sairaalassa. Omista toimintatavoistani en kuitenkaan tingi! Ensimmäinen päivä oli rankka, vaikka olimme toivoneet pehmeää laskua sairaalamaailmaan lastenosastolla. Kuumuus tuo oman lisänsä jaksamiseen, samantien kun kävelee sairaalan ovista sisään tuntee olonsa väsyneeksi. Ensimmäinen päivä toi myös ekoja kertoja mukanansa, yksikään meistä ei ollut aikasemmin nähnyt kuollutta lasta. Heti kun pääsimme osastolle, jossa meidän oli tarkoitus viettää päivämme, kuului raastavaa itkua ja huutoa yhdestä huoneesta. Heti aamusta 7-vuotias lapsi oli yllättäen menehtynyt ja omaiset surivat häntä kovaan ääneen. Itsellä meni vain kylmät väreet kun ajatteli toisten surua. No noin puoli tuntia tämän jälkeen meitä kehoitettiin menemään "dressing roomiin", siellä oli käynnissä vähän alle kaksi vuotiaan lapsen elvytys. Olo tuntui epätodelliselta sitä katsoessa ja pahimmalta tuntui nähdä kuinka väärin kaikki tapahtui. Vaihdoimme siinä sanoja Marin kanssa suomeksi ja molemmat huomasivat samoja aivan päin helvettiä meneviä asioita, elvytys ei näyttänyt alkuunkaan tehokkaalta. Kuten arvata saattoi, vaikka pieni toivon kipinä mielessä olikin, lääkäri päätti lopettaa elvytyksen ja lapsi todettiin kuolleeksi. En osaa yhtää sanoa kauan elvytystä jatkettiin, aika tuntui pysähtyvän kun menimme huoneeseen. Pienen lapsen sydän oli vain yllättäen pysähtynyt, eikä kukaan osannut kysyessä oikein edes kertoa miksi hänet oli otettu sairaalaan. Kyllä siinä täytyi hieman itkua pidätellä vaikka tilanne ei tuntunutkaan oikeasti tapahtuvan. Vuoron edetessä päivä onneksi helpottui, se vain sai aika pysäyttävän alun. Kotiin palatessa juteltiin tyttöjen kanssa sekä guest housea pitävän naisen kanssa, joka on myös ammatiltaan sairaanhoitaja, joten asia ei loppujanlopuksi jäänyt mieltä pahasti kaivamaan. On kuitenkin vaikeaa huomata kuinka arvoton ihmishenki täällä on, siksi lapsienkaan kuolemaa ei jäädä päivittelemään.

"Dressing room", eli jonkunmoinen haavanhoito-/toimenpidehuone

Ensiapukärri ja Philipsin monitori, jota käytetään pääasiassa pelkän saturaation mittauksessa

Lastenosaston kahden hengen huone, eristyspuolelta.
Toisella puolella on isompia huoneita, joissa potilaita on niin paljon kun heitä on

Toinen päivä meni onneksi jo helpommin, osastolla on myös kaksi paikallista sairaanhoitajaopiskelijaa jotka mielellään neuvovat meitä ja kertovat osaston toiminnasta ja työtehtävistä. Osa valmiista hoitajistakin on mukavia, mutta seasta löytyy nekin jotka melkein juoksevat karkuun kun eivät halua ohjeistaa. Tunne siinä sitten itsesi tervetulleeksi! :D Hämmentävää oli myös huomata kuinka eri merkitys eristyksellä on täällä verrattuna Suomeen. Toinen puoli osastosta on eristyshuoneita, joissa kuitenkin ovet ovat sepposen selällään ja ihmiset ramppaavat edestakaisin ilman mitään suojavälineitä. Edes hoitajilla ei ole hanskoja kädessä! Yhdessä huoneessa oli bakteeriperäinen meningiitti, joka Suomessa olisi tiukassa eristyksessä. Täällä hänen kanssaan samassa huoneessa oli toinen pieni potilas... Sydänperäisten ongelmien takia sisäänotetut potilaat eivät ole missään monitoreissa ja hengitystaajuutta, pulssia, saturaatiota ja lämpöä seurataan muutama kerta päivässä. Jos seurataan. Ja eikun taas muistelemaan, ei olla omassa maassa, omassa sairaalassa... Tänään kirjoitimme toisten opiskelijoiden kanssa myös raportteja, jotka menevät lähes jokaisen potilaan kohdalla samalla kaavalla. Potilaan/vanhemman/sisaren mielipide, hoitajan tarkkailemat asiat, miten jatketaan. Lähinnä tähän tyylin: Mom says that the child is feeling better, The child looks weak but stable, No complains raised, Continue with nursing care and follow doctors orders. Ja hieman sanoja vaihtelemassa seuraavan kohdalla, ja sitä seuraavan jajaja. Ainakin kirjaaminen on helpompaa kuin kotona! Nimien lausuminen onkin sitten asia erikseen....

Paikalliset opiskelijat, saksalainen tyttö sekä me kaksi hehkeää raskaan työn raatajaa!

Eilen illalla Wayne "the tour guide" vei meidät yllätyksenä katsomaan Windhoekia pimeän aikaan. Kävimme paikkakunnan omassa "Beverly Hillsissä", jossa talot näyttivät aivan joltain muulta kuin afrikkalaisilta. Isoja rakennuksia, isoja pihoja. Siellä asuu kuulemma kaikki Windhoekin rikkaimmat asukkaat, kuten lääkärit. Juuri kun olimme nousemassa aivan älyttömän kokoista mäkeä ylös Wayne käski kaikkien sulkea silmät. Kun pääsimme perille ja saimme jälleen avata silmämme odotti edessä aivan uskomaton näky. Olimme mäen päällä kaupungin yläpuolella ja näimme valoja täynnä olevan öisen Windhoekin, joka vain jatkui ja jatkui. En ollut osannut odottaa, että kaupunki olisi niin iso. Maisemat olivat upeat ja kyllä ne hieman sanattomaksi veti, hieman erilaista Afrikkaa! Kävimme myös eräässä hotellissa, joka näytti aivan linnalta. Näkymät oli sieltäkin aivan mahtavat! Wayne myös näytti ajellessamme monta hyvää keskustassa sijaitsevaa ravintolaa sekä useita muita rakennuksia.

Windhoekin valoja

Linnahotellin aivan upea alakerran ruokailutila, lasiseinän takana on satoja pulloja viiniä

Tänään kävimme töiden ja altaalla rentoutumisen jälkeen keskustassa syömässä, yhdessä niistä Waynen näyttämistä paikoista. Juuri ennen lähtöä saapui uusi tyttö Suomesta, joka napattiin lennosta mukaan. Ruoka oli jälleen aivan älyttömän hyvää sekä halpaa, tällä kertaa jatkoimme turvallisesti pitsalla. Kyllä me jossain vaiheessa siirrytään siihen paikalliseen ruokaan! Syömisen jälkeen pyörähdettiin vielä Fruits and veggies nimisessä kaupassa, jossa on enemmän erilaisia vihanneksia ja hedelmiä kuin voisi kuvitellakkaan. Ja kuinka halvalla! Saatettiin vähän innostua, mutta onneksi tuoreita hedelmiä ei voi koskaan olla liikaa!

Huomenna onkin edessä sitten orientation päivä sairaalla, joka taitaa pääasiassa olla sairaalaan ja osastoihin tutustumista. Taitaa siis jälleen olla tiedossa lyhyt työpäivä! Toivoin kuitenkin, että huomenna on pilvistä ja sataa, koska "lievää" punoitusta on edelleen havaittavissa... Mun mielestä on ihan reilua, ettei kukaan muukaan saa nauttia auringosta kun miäkään en voi! Oikeasti sain siis juuri paranneltua aikasemmin selkäpuolen oikeasti pienen punoituksen kun tänään heittäydyttiin Marin kanssa hieman lapsiksi, ja hypittiin ja pulikoitiin oikein antaumuksella altaassa. No taisipa tältä viksulta tytöltä unohtua, ettei aurinkorasva pysy tuollaisessa vauhdissa mukana. Siinä sitten "hetki" kuivateltiin ennen liikkeelle lähtöä. No nyt näkyy kuivattelun tulos, koko etupuolen palamisena. Ainakin meillä on hauskaa kun sivusta katsottuna ei näy mitään, mutta kun kääntyy, punainen pitkä kaistale jatkuu naamasta reisiin asti :D Ja äitin määräyksiä totellessa, toinen kerros S.O.S after sunia ennen nukkumaan menoa!

Että semmoista täältä! Nyt täytynee painaa päätä tyynyyn, vaikka huomenna saakin orientationin takia nukkua ruhtinaalliset 45min pidempään!

Terkkuja ja haleja! <3
-Tia

Soft landing to African life

Viikonloppu meni mukavasti rentoillessa ja auringosta nauttiessa, lämpötila on pysynyt 30 asteen molemmin puolin joka päivä. Tänään onkin saanut suojata hartiat kun on ollut pientä punoitusta havaittavissa... Ja kyllä äiti, aurinkorasvaa on läträtty huolellisesti joka päivä! Lauantaina käytiin katsomassa paikallinen Mauer mall ja syötiin ulkona, aloitettiin turvallisesti hamppariaterioilla :D Ruoka on yllättävän kallista täälä kaupasta ostettuna, mutta ulkona syöminen on aivan älyttömän halpaa! Alkoholikin on kaupoissa melkein halvempaa kuin vesi...

Sunnuntaina saapui Saksasta uusi tyttö, nyt rupeaa vähitellen muitakin opiskelijoita valumaan tänne. Myöhemmin viikolla taisi olla tulossa ainakin yksi suomalainen ja toinen saksalainen! Sunnuntai menikin sitten tutustuessa ja jo suunnittellessa tulevaa reissua Namibian sisällä. Paikkoja joita haluaa nähdä tuntuu olevan ihan liikaa, mutta onneksi aikaakin on reippaasti. Can't wait!

Sunnuntainen auringonlasku, värit ei oo puhelimen kuvassa ihan niin upeat mitä oikeasti!

Tänään kävimme muutaman tunnin vierailulla Home of good hopessa, joka on paikka johon köyhät, kaduilla asuvat tai orvot lapset tulevat arkipäivisin syömään. Noin se on ainakin helpoin suomeksi kuvailla, paikalla on kyllä isompi merkitys niin lapsille kuin yhteisöllekin. Siellä työskentelevät naiset kertoivat, että lapsia on vaihteleva määrä päivittäin, mutta yhteensä siellä käyviä lapsia on yli 500. Paikka tarjoaa lapsille kaksi ateriaa päivässä maanantaista perjantaihin, monille siellä käyville lapsille nuo ovat heidän ainoat ravinnonlähteensä. Tänään oli suht rauhallinen päivä, vaikka meistä tuntui että lapsia oli todella paljon. Meille kerrottiin, että kun koulut alkavat on kiire moninkertainen. Lapsien touhuja katsellessa itselle tuli jopa hieman paha olo, vaikka jokainen heistä hymyili ja näytti tilanteeseen nähden onnelliselta. Monet tulivat nopeasti halailemaan sekä syliin, vaaleat hiukset sekä vaalea iho kiinnostivat heitä. Tuntui hyvältä päästä auttamaan ruoan jakelussa sekä tiskauksessa. Se ei ehkä ole paljoa, mutta edes jotain. Jokatapauksessa silmiä avaava kokemus astua meidän rikkaanoloiselta asuinalueelta siihen oikeaan maailmaan. Katuturan alue, jossa home of good hope sekä harjoittelu sairaalamme sijaitsee, on köyhää aluetta. Luokkaerot ovat täällä selkeästi nähtävissä ja muurilla ympäröidyt rikkaiden talot vaihtuivat nopeasti peltirakennuksiin, kun lähdimme liikkeelle. Tarkoitus on mennä käymään heti uudestaan kunhan vain pääsemme alkuun harjoittelun kanssa sairaalalla. http://good-hope.net/ tämän linkin takaa pystyy lukemaan enemmän Home of good hopesta.

Huomenna alkaakin sitten työharjoittelu sairaalalla, jännää! Aloitamme suoraan lastenosastolla, sillä nainen joka yleensä ottaa opiskelijat ensimmäisenä päivänä vastaan on lomalla. Hän palaa torstaina jolloin tarkoituksena olisi tutustua sairaalaan. Eli vietämme ainakin kaksi päivää lasten parissa. Jatkosta en sitten tiiä, aluksi tarkoituksenamme oli aloittaa teholla. Mutta kuten täälä on tapana, asiat kerkeävät muuttumaan vielä moneen otteeseen!

Tässä hieman viime päivien tapahtumia ja fiiliksiä! Saa nähdä minkälainen olo huomenna on ekan harkkapäivän jälkeen, onneksi tiedossa on lyhyt päivä. Aloitamme vain muutamalla työtunnilla, sillä ekoina päivinä on tiedossa paljon uutta ja erilaista. Tämä on siis tapana jokaisen opiskelijan kohdalla, eikä mikään oma päätöksemme! :D

Terkkuja ja haleja, palaillaan!

-Tia

Perillä, huh!

Edit. Koska internet on ihana asia ja blogi kerran hävitti tän julkasun, on päivä tässä väärin. Oikea päivämäärä on 10.1. eli perjantai!

Oikeastaan ollaan oltu turvallisesti perillä jo koko päivä, mutta nyt vasta pää rupeaa toimimaan edes jotenkin. Reissun päälle lähdettiin eilen Haminasta ja tänään oltiin noin yhdeksän jälkeen perillä. Ensimmäiset itkut pääsi jo lentokentällä kun piti heipat sanoa. Onneksi mieli on jo vähitellen käänytyny hymyyn. Olin vakuuttunu, että kohdataan matkalla kaikki mahdolliset vastoinkäymiset. Se ei meiltä kahdelta paljoa vaatisi :D Toisin vaan kävi! Jopa auttamattomasti liian myöhässä tilatut piilolinssit saapuivat aamupäivästä postissa ja kerkesin pakata ne juuri ennen lähtöä mukaan. Lennot oli ajoissa, me oltiin ajoissa paikalla ja jopa pelätty vaihto Frankfurtin kentällä sujui nätisti, vaikka jouduttiinkin tekemään uusi check-in ja turvatarkastus. Kun oltiin löydetty ittemme oikeaan koneeseen, jännättiinkin löytävätköhän rinkatkin. Kyllä ne vaan löysivät! Air Namibian konekin yllätti erittäin positiivisesti, empä ole ollut koskaan niin hienossa lentokoneessa! Wolverine-elokuvan saattelemana yritettiin nukkua edes osa noin 10 tunnin lennosta, vanhastaan todettu piti jälleen paikkansa: unta miulle kertyi noin pari tuntia. Kaikista hienouksistaan huolimatta, ei se penkki vaan ollu sen parempi nukkumapaikka kuin ennenkään. Onneksi aika kului suht nopeasti ja laskeuduimme hieman etuajassa Windhoekin upeisiin maisemiin! Oltiin ootettu että kuuma ja kostea ilmasto löisi vasten kasvoja, mutta aamuinen lämpö tuntui pikemminkin mukavalta. Tullista nopeasti läpi selvittyä, oli kyytikin jo nimilappuineen meitä vastassa ja pääsimme jatkamaan matkaa samatien!

Automatkalla ei oikein osannut muuta kuin tuijottaa sanattomana ulos ikkunoista, oli ne maisemat vaan niin upeat! Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämmitti. Fiilis oli uskomaton. Ja väsynyt. Perillä meitä hieman kierrätettiin ympäriinsä asuinpaikkaa ja vaikka olo olikin malttamaton ja innokas, oli päikkäreille vain päästävä. Asunnot ovat täällä hämmentäviä, jokainen piha on ympäröity korkeilla muureilla sekä piikkilangalla, talot ovat myös rakennettu ihan vieri viereen. Aika erilaista maisemaa kuin Suomessa. Loppu päivä kuluikin päikkäreitä nukkuessa (minä joka en osaa nukkua päikkäreitä, nukuin kahdet!!), pihan altaalla makoillessa (ekat rajat näkyy jo, jes!), tavaroita purkaessa ja ruokaa tehdessä. Niinkin eksoottista ruokaa kuin spagettia ja spagettikastiketta! Kaupassakin käytiin tämän päivän aikana jo kahteen otteeseen, matkalla lentokentältä ei oikein vielä tiennyt mitä sitä tarvitsisi. Onneksi perhe joka meitä asuttaa on aivan älyttömän mukava ja toinen pojista käytti meidät täydentämässä jääkaappia läheisessä Sparissa. Nyt on mahat täynnä ja väsymys rupeaa taas iskemään.

Fiilis on edelleen aika uskomaton. Lentokoneessa vasta tajusin, että tänne ollaan oikeasti tulossa. Vieläkään ei ole tainnut ymmärtää, että ollaan täälä oikeasti se kolme kuukautta. Ruokaa pohtiessa olo oli hetken aikaa jopa hieman avuoton ja eksyksissä oleva. Kun ei vielä tunne tapoja, reittejä, asunnon ympäristöä, keskustaa jajaja... Onneksi nuo asiat oppii ja olo on varmasti jo viikonkin päästä varmempi. Sitä odotellessa siis! Harkka alkaa ensiviikolla, joko maanantaina tai tiistaina. Osastosta ei vielä ole tietoa, mutta eiköhän tuo kaikki selviä! Jännää!

Terkkuja ja haleja kaikille rakkaille! <3
Palaillaan, nyt kone kiinni ja nukkumaan!
-Tia