Back to business

Työharjoittelua on nyt kaksi päivää takana ja fiilikset on ihan hyvät. Sairaala on erilainen, hoitajat ovat erilaisia, toimintatavat erilaisia, resurssit vähäisemmät... Katuturan sairaala näytti alkuunsa ulkopuolelta ihan ookoolta, kuitenkin sisälle päästyämme huomasimme totuuden. Paikat ovat rapistuneet, seinät ja katto repsottivat miten sattuvat paikoittain. Kaikkialla oli myös todella, todella likaista. Aseptiikka ja hygienia on muutenkin monissa tilanteissa hieman hakusessa tuolla. Kuitenkin jo toisen päivän jälkeen asioihin alkaa tottua, täytyy vain pitää mielessä että nyt ei olla omassa maassa, omassa sairaalassa. Omista toimintatavoistani en kuitenkaan tingi! Ensimmäinen päivä oli rankka, vaikka olimme toivoneet pehmeää laskua sairaalamaailmaan lastenosastolla. Kuumuus tuo oman lisänsä jaksamiseen, samantien kun kävelee sairaalan ovista sisään tuntee olonsa väsyneeksi. Ensimmäinen päivä toi myös ekoja kertoja mukanansa, yksikään meistä ei ollut aikasemmin nähnyt kuollutta lasta. Heti kun pääsimme osastolle, jossa meidän oli tarkoitus viettää päivämme, kuului raastavaa itkua ja huutoa yhdestä huoneesta. Heti aamusta 7-vuotias lapsi oli yllättäen menehtynyt ja omaiset surivat häntä kovaan ääneen. Itsellä meni vain kylmät väreet kun ajatteli toisten surua. No noin puoli tuntia tämän jälkeen meitä kehoitettiin menemään "dressing roomiin", siellä oli käynnissä vähän alle kaksi vuotiaan lapsen elvytys. Olo tuntui epätodelliselta sitä katsoessa ja pahimmalta tuntui nähdä kuinka väärin kaikki tapahtui. Vaihdoimme siinä sanoja Marin kanssa suomeksi ja molemmat huomasivat samoja aivan päin helvettiä meneviä asioita, elvytys ei näyttänyt alkuunkaan tehokkaalta. Kuten arvata saattoi, vaikka pieni toivon kipinä mielessä olikin, lääkäri päätti lopettaa elvytyksen ja lapsi todettiin kuolleeksi. En osaa yhtää sanoa kauan elvytystä jatkettiin, aika tuntui pysähtyvän kun menimme huoneeseen. Pienen lapsen sydän oli vain yllättäen pysähtynyt, eikä kukaan osannut kysyessä oikein edes kertoa miksi hänet oli otettu sairaalaan. Kyllä siinä täytyi hieman itkua pidätellä vaikka tilanne ei tuntunutkaan oikeasti tapahtuvan. Vuoron edetessä päivä onneksi helpottui, se vain sai aika pysäyttävän alun. Kotiin palatessa juteltiin tyttöjen kanssa sekä guest housea pitävän naisen kanssa, joka on myös ammatiltaan sairaanhoitaja, joten asia ei loppujanlopuksi jäänyt mieltä pahasti kaivamaan. On kuitenkin vaikeaa huomata kuinka arvoton ihmishenki täällä on, siksi lapsienkaan kuolemaa ei jäädä päivittelemään.

"Dressing room", eli jonkunmoinen haavanhoito-/toimenpidehuone

Ensiapukärri ja Philipsin monitori, jota käytetään pääasiassa pelkän saturaation mittauksessa

Lastenosaston kahden hengen huone, eristyspuolelta.
Toisella puolella on isompia huoneita, joissa potilaita on niin paljon kun heitä on

Toinen päivä meni onneksi jo helpommin, osastolla on myös kaksi paikallista sairaanhoitajaopiskelijaa jotka mielellään neuvovat meitä ja kertovat osaston toiminnasta ja työtehtävistä. Osa valmiista hoitajistakin on mukavia, mutta seasta löytyy nekin jotka melkein juoksevat karkuun kun eivät halua ohjeistaa. Tunne siinä sitten itsesi tervetulleeksi! :D Hämmentävää oli myös huomata kuinka eri merkitys eristyksellä on täällä verrattuna Suomeen. Toinen puoli osastosta on eristyshuoneita, joissa kuitenkin ovet ovat sepposen selällään ja ihmiset ramppaavat edestakaisin ilman mitään suojavälineitä. Edes hoitajilla ei ole hanskoja kädessä! Yhdessä huoneessa oli bakteeriperäinen meningiitti, joka Suomessa olisi tiukassa eristyksessä. Täällä hänen kanssaan samassa huoneessa oli toinen pieni potilas... Sydänperäisten ongelmien takia sisäänotetut potilaat eivät ole missään monitoreissa ja hengitystaajuutta, pulssia, saturaatiota ja lämpöä seurataan muutama kerta päivässä. Jos seurataan. Ja eikun taas muistelemaan, ei olla omassa maassa, omassa sairaalassa... Tänään kirjoitimme toisten opiskelijoiden kanssa myös raportteja, jotka menevät lähes jokaisen potilaan kohdalla samalla kaavalla. Potilaan/vanhemman/sisaren mielipide, hoitajan tarkkailemat asiat, miten jatketaan. Lähinnä tähän tyylin: Mom says that the child is feeling better, The child looks weak but stable, No complains raised, Continue with nursing care and follow doctors orders. Ja hieman sanoja vaihtelemassa seuraavan kohdalla, ja sitä seuraavan jajaja. Ainakin kirjaaminen on helpompaa kuin kotona! Nimien lausuminen onkin sitten asia erikseen....

Paikalliset opiskelijat, saksalainen tyttö sekä me kaksi hehkeää raskaan työn raatajaa!

Eilen illalla Wayne "the tour guide" vei meidät yllätyksenä katsomaan Windhoekia pimeän aikaan. Kävimme paikkakunnan omassa "Beverly Hillsissä", jossa talot näyttivät aivan joltain muulta kuin afrikkalaisilta. Isoja rakennuksia, isoja pihoja. Siellä asuu kuulemma kaikki Windhoekin rikkaimmat asukkaat, kuten lääkärit. Juuri kun olimme nousemassa aivan älyttömän kokoista mäkeä ylös Wayne käski kaikkien sulkea silmät. Kun pääsimme perille ja saimme jälleen avata silmämme odotti edessä aivan uskomaton näky. Olimme mäen päällä kaupungin yläpuolella ja näimme valoja täynnä olevan öisen Windhoekin, joka vain jatkui ja jatkui. En ollut osannut odottaa, että kaupunki olisi niin iso. Maisemat olivat upeat ja kyllä ne hieman sanattomaksi veti, hieman erilaista Afrikkaa! Kävimme myös eräässä hotellissa, joka näytti aivan linnalta. Näkymät oli sieltäkin aivan mahtavat! Wayne myös näytti ajellessamme monta hyvää keskustassa sijaitsevaa ravintolaa sekä useita muita rakennuksia.

Windhoekin valoja

Linnahotellin aivan upea alakerran ruokailutila, lasiseinän takana on satoja pulloja viiniä

Tänään kävimme töiden ja altaalla rentoutumisen jälkeen keskustassa syömässä, yhdessä niistä Waynen näyttämistä paikoista. Juuri ennen lähtöä saapui uusi tyttö Suomesta, joka napattiin lennosta mukaan. Ruoka oli jälleen aivan älyttömän hyvää sekä halpaa, tällä kertaa jatkoimme turvallisesti pitsalla. Kyllä me jossain vaiheessa siirrytään siihen paikalliseen ruokaan! Syömisen jälkeen pyörähdettiin vielä Fruits and veggies nimisessä kaupassa, jossa on enemmän erilaisia vihanneksia ja hedelmiä kuin voisi kuvitellakkaan. Ja kuinka halvalla! Saatettiin vähän innostua, mutta onneksi tuoreita hedelmiä ei voi koskaan olla liikaa!

Huomenna onkin edessä sitten orientation päivä sairaalla, joka taitaa pääasiassa olla sairaalaan ja osastoihin tutustumista. Taitaa siis jälleen olla tiedossa lyhyt työpäivä! Toivoin kuitenkin, että huomenna on pilvistä ja sataa, koska "lievää" punoitusta on edelleen havaittavissa... Mun mielestä on ihan reilua, ettei kukaan muukaan saa nauttia auringosta kun miäkään en voi! Oikeasti sain siis juuri paranneltua aikasemmin selkäpuolen oikeasti pienen punoituksen kun tänään heittäydyttiin Marin kanssa hieman lapsiksi, ja hypittiin ja pulikoitiin oikein antaumuksella altaassa. No taisipa tältä viksulta tytöltä unohtua, ettei aurinkorasva pysy tuollaisessa vauhdissa mukana. Siinä sitten "hetki" kuivateltiin ennen liikkeelle lähtöä. No nyt näkyy kuivattelun tulos, koko etupuolen palamisena. Ainakin meillä on hauskaa kun sivusta katsottuna ei näy mitään, mutta kun kääntyy, punainen pitkä kaistale jatkuu naamasta reisiin asti :D Ja äitin määräyksiä totellessa, toinen kerros S.O.S after sunia ennen nukkumaan menoa!

Että semmoista täältä! Nyt täytynee painaa päätä tyynyyn, vaikka huomenna saakin orientationin takia nukkua ruhtinaalliset 45min pidempään!

Terkkuja ja haleja! <3
-Tia