Operating theatre

Maanantaina palattiin siis arkeen ja sairaalalle. Oli ekan aamun herätys kyllä taas vaikein ikinä! Vaikka reissun päällähän herättiin joka aamu aikaisin, yleensä tuli kuitenkin ajomatkoilla nukuttua jonkun verran. Nyt piti esittää pirteää ja suunnata töihin, hyi! Koska toiselle talolle on saapuneet ne kymmenisen norjalaista, ollaan me tytöt viimiset jotka aamusin kyyditään. Joka tarkoittaa sitä, että ollaan joka päivä myöhässä. Tälläkin viikolla ollaan saavuttu sairaalalle joka päivä puoli kahdeksan aikaan, mutta eipä se ketään ole haitannut. Suomessa ei kyllä kävisi mitenkään päinsä "ei mulla vaan oo kyytiä aikasemmin". :D

Leikkurin käytävää

Päätettiin tällä viikolla tutustua Katuturan sairaalan leikkurin toimintaan! Täällähän leikkuri on hienosti "theatre" ja on se pariin otteeseen itselläänkin tällä viikolla lipsunut suomeksikin jo "teatteriksi". Maanantaina suunnattiin siis aamusta sinne ihmettelemään ja päästinkiin ekaa kertaa pukemaan talon vaatteet päälle! Leikkurissa kaikki siis käyttävät sairaalan omia vihreitä vaatteita sekä kenkäsuojuksia (ylisöpöjä tossuja!). Myös teholla useat hoitajat vaihtoivat päiväksi nuo vaatteet päälle.

Reipasta työntekoa kaiken lomailun jälkeen

Maanantaina siellä aloitti myös paikallisia opiskelijoita, joiden mukana kierrettiin ensin pieni esittelykierros osastosta. Käytössä on tällä hetkellä neljä salia: ortopedinen, gyne, hätäsali sekä sekasali. Aina nuo erikoisalat eivät kyllä pidä paikkaansa ja salissa saattaa olla myös muun alan leikkaus. Osastolla on myös vielä neljä salia lisää, mutta vesivahingon takia ne ei ole käytössä tällä hetkellä. Salien lisäksi on vielä heräämö, taukotilat sekä varastot.

Tavaransäilytystä leikkaussalien välisissä huoneissa

Esittelyn jälkeen meidät kierrättänyt hoitaja kysyi mikä meitä kiinnostaa ja kun esittelin meidän olevan opiskelijoita Suomesta ja, että ollaan vaan tarkkailemassa hän totesi, että senkus meette sitte sinne mikä kiinnostaa! Varmistettiin vielä, etteikö ole mitään väliä ja saatiin lupa vain tutkailla mitä on missäkin ja valita operaatiot oman mielenkiinnon mukaan. Eli vaellettiin salista toiseen katsomassa vuorotellen eri leikkauksia ja kun tahdottiin vaihtaa, mentiin vaan seuraavaan saliin. Keltään ei tarvinnut kysyä mitään, ovet olivat pääasiassa sepposen selällään joka saliin ja ihmisiä vain tuli ja meni. :D Pikkasen eri meininki kun Suomessa! Kerran yhdessä salissa oli niin paljon lääketieteenopiskelijoita, ettei me mahduttu enää sekaan. Mentiin hetkeksi siis pyörimään muualle, mutta vähän ajan päästä osa oli lähtenyt ja voitiin itsekkin tuppautua katsomaan! Suomessa kun kirran harkan aikana kävi pari leikkausta katsomassa niin piti kyllä varmistaa erikseen hoitajilta, kirurgilta sekä potilaalta ja siellä operaatiossahan pysyttiin alusta loppuun suojavaatteisiin pukeutuneena.

Vesivahingon vaurioittama sali, jossa
tehtiin pikkutoimenpiteitä

Saleissa vaeltelu mahdollisti kyllä sen, että pääsi näkemään tosi paljon erilaisia juttuja! Viikon aikana ollaan päästy katsomassa pienen vauvan tyrän korjausleikkausta, aivan jäätävän kokoisen kasvaimen poistoa vatsasta, murtuneen lonkan operaatiota, ortopedisia leikkauksia niin käsiin kuin jalkoihinkin, levynpoistoa nuoren pojan ihan ketuilleen luutuneesta reisiluusta, kohdunpoistoa, suoliston ohitusleikkausta joka kyllä keskeytettiin, kaulan alueen leikkauksia, lipooman poiston otsasta sekä vatsanalueen tähystysleikkausta. Tiistaina myös paikallinen lääketieteenopiskelijapoika huomasi, että meillä oli ihan vaan piiikkasen tylsää ja nappasi meidät mukaan laittamaan kanyyleitä leikkaukseen meneville potilaille. Hän myös toisen opiskelijan kanssa kertoili omista opiskeluistaan täällä ja kyseli kovasti miten hommat meillä kotipuolessa sujuvat. Saatiin myös pieni historian oppitunti kun toinen pojista rupesi kertomaan Martti Ahtisaaren osallisuudesta Namibian itsenäistymiseen. Täällä on kuulemma Ahtisaaren mukaan nimetty katukin!

Puhtaiden vaatteiden säilytystä

Vaikka leikkurissa ei itse oikein mitään tehtykkään, päivät sujuivat yllättävän nopeasti! Yltää tehon kanssa mukavimmiksi osastoiksi, niistä mihin nyt ollaan tutustuttu. Vaikka leikkaussaleissa tultiin ja mentiin miten sattuu, oli aseptiikka ja hygienia parasta tasoa tähän mennessä. Ensimmäistä kertaa myös nähtiin kuinka lapsiin suhtauduttiin lähes inhimillisesti ja pelokkaita myös paijattiin ja rauhoteltiin! Silmäänpistäviä asioita löytyi kuitenkin leikkuristakin; esimerkiksi intuboidessa potilaat olivat hullun pitkään ilman happea jos ei meinannut millään onnistua, ei minkään sortin hapettamista välissä vaan uutta yritystä vaan. Pistäessä aseptiikka lensi jälleen ikkunoista ulos ja pistokohtaa putsaamisen jälkeen vielä taputeltiin ja suonea kokeiltiin. Oltiin myös katsomassa yhtä spinaalipuudutusta, jossa lääkäri törkkäili samalla neulalla ties kuinka moneen otteeseen kun ei millään onnistunut. Välillä kokonaan ulos ja eikun samalla neulalla uutta yritystä! Välissä vaihtui lääkärikin kerran joka jatkoi samalla neulalla, pyyhki sitä vain välissä, ilmeisesti steriiliin rättiin, ja jatkoi yrittämistä. Leikkaussaleissa myös henkilökunta sekä operaatioita seuraavat opiskelijat käyttivät puhelimiaan jatkuvasti, siellä soiteltiin ja viestiteltiin sekä selailtiin internettiä. Ja kuten sanottu, ovet olivat sepposen selällään ja porukka vaihtui välillä tiuhaankin tahtiin. Saleista toisiin kuljettiin ihan vapaasti.

Suojavaatteissa!

Keskiviikkona painuttiinkin sitten lähes suoraan töistä kaupoille ostamaan ruokaa ja juomaa illaksi. Toinen saksalaistytöistä suuntasi tänään kotiin ja kolmas kohti Botswanaa poikaystävänsä kanssa. Meillä vietettiin siis eilen täällä läksiäisgrillijuhlia isolla porukalla! Perheen vanhin poika grillasi meille lammasta ja makkaraa, homman piti olla kyllä Waynen, mutta se taas huiteli ties missä! Me hoidettiin salaatit ja patongit. Olipahan taas hyvää ruokaa! Istuskeltiin yhdessä puoleen yöhön asti, kunnes porukka rupesi vähitellen simahtamaan aikaisen aamuherätyksen takia. Illasta naureskeltiin saksalaiselle koomikolle joka lauloi suomeksi esimerkiksi "pylly vasten pyllyä pumpum" ja esiteltiin toisillemme kotimaisia räppäreitämme. :D Ilta oli jälleen todella mukava!

Tänään aamusta heipattiin yksi tyttö reissuaan jatkamaan, he käväsevät poikaystävänsä kanssa vielä täällä maaliskuun puolella ennen kuin suuntaavat kotiin. Myöhemmin päivästä käytiin viellä keskustassa pyörähtämässä ja syömässä yhdessä lounasta viimisen saksalaistytön kanssa ja puolisen tuntia sitten heipattiin haikeasti kun Wayne lähti viemään häntä lentokentälle. Tää aika on vaan kulunu ihan kamalan nopeasti!! Meillä on tänään tasan seittemän viikkoa takana täällä, eli viisi enää jäljellä Namibiassa. Ollaan yli puolessa välissä, mihin nää viikot oikein katosi!

Huomenna pitäisi taas jaksaa juhlia, sillä yhdellä meistä on synttärit! Viikonloppu saakin sitten mennä rauhallisissa merkeissä. :D Tämmösiä kuulumisia täältä tänään. Internet pelittää nyt jopa hieman paremmin kuin moneen päivään, joten kuvien lataamisessakin on jo pientä toivoa. Koitan joku päivä lataille teille niitä reissukuvia!

Haleja ja terkkuja <3

-Tia

Reissussa!

Koska tää internetti on jälleen miuta vastaan täällä ja jonkun kommervenkin takia, blogi hävitti jälleen kerran miun tekstin. Ja tällä kertaa tietenkin kilometripitkän sellaisen. Joten yritetään siis muistella mitä tulikaan kirjotettua! Reissusta julkasin jo siis ekan kerran tarinaa eilen, maanantaina 24.2.

Yheksän upeaa päivää ympäri Namibiaa takana. Ja myös parin päivän vierailu Sambian puolelle! Victorian putouksien upeat maisemat, Etoshan kansallispuiston kaiken maailman eläimet ja Swakopmundin huikeat aktiviteetit! Ja tunteja sekä kilometrejä kerääntyi autossa taas ihan hurjasti. Oltiin laskevinamme, että melkein kaksi vuorokautta istuttiin peppuja puuduttaen matkaamalla paikasta toiseen. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista! Meitä lähti Waynen kanssa reissun päälle kolme suomalaistyttöä sekä yksi saksalaistyttö! Pari päivää ennen reissun lähtöämme meiltä katkesi täältä netti, kun joku onnistui ajamaan tolpan kumoon ja linjat alhaalle. Siitä siis vielä vähän venähtäneempi postaustauko!

Startattiin siis torstaiaamuna viiden jälkeen ja ajettiin koko päivä Divunduun. Matkalla pysähdyimme krokotiilifarmille Otjiwarongoon. Päästiin pitelemään käsissä söpöjä vauvakrokojakin! Divundussa asustelimme Rainbow lodgella, joka sijaitsi ihan joen rannassa. Kun päästiin perille oltiin kaikki sen verran väsyneitä, ettei jaksettu kuin pistää teltat pystyyn ja hotkia iltapala mahaan ennen nukkumaanmenoa. Seuraavana aamuna herättiinkin sitten pirteinä kuuntelemaan saksalaistytön kauhun hetkiä yöltä. Toinen oli ollut ihan vakuuttunut yöllä vessassa käydessään, että seinällä kiivennyt lisko oli baby-crocodile sekä uskonut ulkona kuuluvista äänistä, että leijona on telttojen vieressä mekkaloimassa. Oli tainnut päivänen krokotiilien tapaaminen, sekä joessa asustavat krokotiilit olla vähän liikaa toiselle. Jäklkikäteen ollaan kuitenkin saatu hyvät naurut yhdessä tapahtuneesta!

Perjantaipäivällä lähdettiin käymään viereisessä kansallispuistomassa kattomassa elukoita. Tarkoituksena oli löytää puhveli, jota ei Etoshassa olisi. Kaveri kuitenkin jäi meiltä siellä piiloon, mutta hurjat määrät nähtiin kaikenmoisia muita eläimiä! Illalla kävimme myös parin tunnin mittaisella jokiristeilyllä, jossa näimme virtahepoja. Hassuja otuksia ja paljon isompia mitä olin kuvitellut! Illasta istuskeltiin baarilla päivällä saapuneiden norjalaisten kanssa, ennen kuin bussi kohti Victorian putouksia lähti. Saksalaistyttö jäi Waynen kanssa lodgelle meidän Sambian vierailun ajaksi, koska hänellä ei ollut keltakuumerokotusta todistavaa passia. Ei oltu varmoja kysytäänkö sitä meiltä missään vaiheessa, mutta jos riskinä on joutua rajalla aikamoisiin ongelmiin, ymmärrän päätöksen. Passia ei meiltä kyllä kysytty missään vaiheessa, kaikilta paikallisilta kylläkin.

Bussin putouksia kohti oli siis tarkoitus lähteä perjantain ja lauantain välisenä yönä 1:45, mutta kaikki olivat pelotelleet meitä, että se on monta tuntia myöhässä ja hyvä jos pääsemme lähtemään edes aamuyöstä. Meidän tuuriksemme se ei kuitenkaan ollut tuntiakaan aikataulusta jälessä ja kaksyt yli kaksi hypättiinkin jo kyytiin! Matka Sambiaa kohti meni nopeasti, lähes koko ajan nukkuessa. Baganista seuraavalla pysäkillä bussista jäi paljon porukkaa pois ja päästiin jokainen valtaamaan omat penkkirivit. Kaikki sujui siis hyvin siihen asti, kunnes tuli viisumien maksuaika Sambian puolella rajaa. Olimme varautuneet maksamaan viisumeista 500 Etelä-Afrikan randia, kuten olimme aikaisemmin ottaneet selvää. Luukulla kuitenkin selvisi, että viisumi on 50 US$. Eihän siinä mitään, kyllä he randejakin hyväksyisivät, mutta nykyisen kurssin mukaan maksu olisikin sitten 570 randia. Hetken siinä juttelimme asiasta, kunnes virkailija ehdotti, että menisimme ensin pankkiin vaihtamaan randimme Amerikan dollareihin ja palaisimme sen jälkeen luukulle. Siinä vaiheessa riitti ja maksettiin pyydetty ylimääränen hinta. Ihmeteltiin kovasti, että mitä ne siellä oikein tekevät Amerikan dollarilla. Siitä jatkettiin sitten pankkia kohti, jotta saisimme vaihdettua Namibian dollarimme randeihin. Iloksemme he sitten luukulla ilmoittivat, etteivät ota vastaan rahojamme. Siinä oltiin sitten huuli pyöreenä, että mitä! Pankkivirkailija ohjeisti meitä vaihtamaan miehiltä, jotka vaeltelivat pihalla hurjien rahatukkujen kanssa. Heillä ei taas ollut vaihtaa randeihin, vaan tarjolla oli vain Sambian valuuttaa kwachaa. Jota en vieläkään osaa edes lausua. Siinä jonkun aikaa mietittiin ja pähkäiltiin sekä laskettiin itsekin, että saataisiin oikea summa vaihdossa. Loppujan lopuksi saatiin siis viisumi maksettua, rahat vaihdettua ja päästiin takaisin bussiin jatkamaan matkaa. Osattiin odottaa, että rajalla yritettäisiin saada enemmän viisumista kuin mitä se oikeasti on, mutta kaikki muu rahasotku tuli täytenä yllärinä! Vaikka kuinka olimme etukäteen ottaneet selvää. Perillä meille sitten selvisikin, että Sambiassa käy niin randi, US$ kuin kwachakin. Yritä siinä sitten pysyä kärryillä!

Rajan jälkeen jatkettiin matkaa kohti Livingstonea. Heti Sambian puolella oli huima ero teissä, jäätäviä kuoppia ja aukkoja asfaltissa! Meinasi itsellekin tulla jo huono olo kuskin väistellessä niitä, vaikka yleensä miulle ei matkapahoinvointia tulekkaan. Puolenpäivän aikaan oltiin perillä ja kunhan vain varmistettiin, että ollaan jäämässä oikeassa paikassa pois, hypättiin tavaroinemme ulos bussista. Ennen kuin oli edes autosta kunnolla ulkona, kimppuun hyökkäsi ihan hurja lauma miehiä tarjoten taksikyytiä. Ensimmäistä kertaa rupesi oikeasti ottamaan päähän, sillä he tulivat melkein iholle asti. Otettiin kyyti sitten yhdeltä vähän vähemmän innokkaalta kaverilta, joka oli todella mukava! Varmisteltiin häneltä myös rahoista sekä siitä miten kurssi menee ja voitiin onneksemme todeta, ettei meitä oltu huijattu. :D Otettiin siis suunnaksi Jollyboys-hostelli, jossa meillä piti olla varaus yhdeksi yöksi. Nimenomaan piti. Kun päästiin respaan, yritettiin löytää varausta kaikilla keksimillämme nimillä. Mutta ei, ei löytynyt. Oltiin kuitenkin jo hieman henkisesti varauduttu tähän, sillä tällaista täällä on tapahtunut ennenkin! Meidän onneksi paikka ei ollut kuin ”almost fully booked” ja meille löytyi tilaa kahdeksan hengen huoneesta. Henkilökunta oli todella ystävällistä siellä ja tämäkin nainen hieman järjesteli, että sai meidät kaikki samaan huoneeseen. Huonetovereina meillä oli yksi korealainen tyttö ja kaksi briteistä, kahdesta ei ollut tietoa! Paikka oli todella mukava ja rento, sellainen mihin mielellään menisi uudestaan. Huoneet eivät olleet kovin kummosia, mutta juuri sellaisia joita reppureissaaja hostelliltaan haluaa.

Pienen siistiytymisen ja syömisen jälkeen, otettiin putoukset suunnaksi. Lähdettiin liikkeelle samantien, että meillä olisi tarpeeksi aikaa. Napattiin taksi hostellin ovelta ja jälleen meillä kävi tuuri ja kuski osottautui todella mukavaksi! Hän lupasi myös tulla hakemaan meidät ja sovittiinkin paluuaika kuudeksi. Maksukin hoidettiin vasta kun oltiin takaisin hostellilla kun kuski sitä ehotti, kova oli luotto meihin! itse putoukset olivat aivan upeat. Tähän aikaan vuodesta siellä on todella paljon vettä ja ilmassa olikin paljon tihkua jatkuvasti. Ja välillä vesi tuli sateena alas. Eikä vielä ole edes pahin aika! Veden määrä kuitenkin saatiin jokainen tuntea nahoissamme ja oltiin itsekukin enemmän tai vähemmän märkä kun lähdettiin takaisin hostellille. Itsehän olin ihan litimärkä! Kävelimme maisemareittiä putousten vastakkaisella puolella ja sieltä oli kyllä aivan upeat näkymät. Käväsimme myös Sambian ja Zimbabwen yhdistävällä sillalla, jossa on myös benjihyppymahdollisuus 111 metristä. En hypännyt, sillä olin päättänyt säästää rahat johonkin paljon parempaan! Ihan salaa myös astuttiin hieman Zimbabwen puolelle kun raja meni keskellä siltaa. :D

Hieman kuutta ennen matkattiin takaisin hostelille ja väsyneen kaikesta bussissa istumisesta sekä heti perään putouksilla vierailusta oltiin aiika poikki. Ennen nukkumaanmenoa jaksettiin vain syödä mahamme täyteen hostellin älyttömän hyvää ruokaa ja viettää pieni nettihetki. Yhdeksän jälkeen meistä taisi jokainen kaatua sänkyyn. Sunnuntaina oltiin kuviteltu nukkuvamme suht pitkään, mutta kuuden jälkeen herättiin huonetoverimme herätyskelloon joka jäi yksinään soimaan huoneeseen hänen hävitessään jonnekin. Oltaisiin varmasti saatu vielä uudestaan unta jos kello ei olisi soinut keskenään reilusti yli kymmentä minuuttia. No pirteänä sitten ennen seitsemää ylös ja pakkailemaan tavaroita sekä syömään aamupalaa! Bussi oli merkattu lähteväksi kymmeneltä ja kymmentä yli se jo saapuikin! Liikkeelle kyllä taidettiin lähtä vasta yhdentoista pintaan. Jälleen reilut yhdeksän tuntia bussissa eessä. Matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti, autossa näytettiin myös muutama leffa. Jo etukäteen oli lipuissa varoteltu, että bussissa tullaan näyttämään kristillistä materiaalia ja joku hallelujavideohan sieltä tulikin, myös leffat mukailivat tätä lajia. Ja jos oikein kuultiin, yksi bussin työntekijöistä myös lausui isä meidän –rukouksen matkalla!

Kaikkien suureksi yllätykseksi oltiin Divundussa perillä melkein oikeaan aikaan! Kaksyt yli seittemän Mari huomasin lodgemme kyltin ja samantien ajoimmekin huoltiksen pihaan josta myös nousimme kyytiin. Muut matkustajat saattoivat katsoa meitä hieman kieroon kun alkoi hurja hihkuminen ja nauraminen kun tajuttiin olevamme perillä. Pienestä on ihminen välillä iloinen! Sitten ooteltiinkin Janaa ja Wayneä meitä hakemaan, kunnes meitä rupesi lähestymään ihan outo auto. Lähempänä huomasimme, että siellähän ne kaksi olivat kyydissä. Ihmetys taisi paistaa naamalta kun samantien kuulimmekin, että Wayne oli onnistunut jättämään matkabussimme avaimet lukittuun autoon. Siksi siis tämä avolava! Nauruhan siinä pääsi ensimmäiseksi. Matkasimme takaisin lodgelle kuin paikalliset konsanaan, auton lavan kyydissä! Jälleen kikatettiin kuin pikkulapset, koska olihan se aika hauskaa. :D Miehet yrittivät murtautua autoon pitkin päivää sekä iltaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Lopputuloksena siis yksi päivä jumissa lodgella, kun vara-avaimet matkasivat Victorian putouksille menevän bussin mukana Divunduun. Ylimääräisen päivän vietimmä altaalla makoillen, ei yhtään huonommin käytetty aika. Vaikka yksi päivähän siinä hukkaan heitettiin, mutta noita sattuu!

Avaimet siis saapuivat maanantaina ja tiistain välisenä yönä noin samoihin aikoihin kun bussi viimeksikin tuli. Heti aamusta jatkettiin sitten matkaa kohti Etoshaa. Ja taas puoli päivää autossa, jes! Kolmen jälkeen oltiin jo perillä Etoshassa, mutta ajeltiin jonkun aikaa ympäriinä elukoita etsien. Ja bongattinhan me kaikkien vanhojen tuttjen lisäksi jellonikin, yksi uros ja kaksi naarasta!! Joten aika hymyilevin mielin jatkettiin Halali lodgelle. Illasta ei jälleen jaksettu kuin pulahtaa altaaseen, pystyttää teltat sekä syödä mahat täyteen. Myöhemmin vielä käväsimme lodgella sijaitsevalla juottolammella jos nähtäisiin lisää eläimiä. Ja kun sinne saavuttiin, niin sarvikuonohan siellä oli! Oltiin siis päivän aikana onnistuttu nappaamaan kaksi kaveria big fivesta! (Big five = sarvikuono, jellona, ronsu, puhvalo ja leopardi/gepardi).

Keskiviikkona herättiin aikasin, jotta päästäisin lähtemään puiston puolelle heti kun lodgen portit vaan aukeavat! Aamupäivästä nähtiin lisää erilaisia antilooppiväännöksiä, seeproja, kirahveja, sarvikuono sekä pumba. Iltapäivästä iskettiinkin sitten kultasuoneen! Löydettiin ainakin kolmekymmentäpäinen ronsulauma! Ensin nähtiin yksi seisoskelemassa ja jo silloin alkoi hihkuminen. Hieman kun ajettiin eteenpäin, niin johan niitä rupesin valumaan! Lopulta päästiin seuraamaan toisten touhuja todella lähteltä, ja siellä oli myös hirmu monta ihan vauvvaa! Tämän jälkeen lähdettiin ajelemaan takaisin lodgea kohti, samalla tarkkaillen josko onnistuttaisiin vielä näkemään leopardia tai gepardia. Niitä ei kyllä vaan ollut missään! Puhvalo olisi vielä mahdollista löytää Windhoekin läheisestä kansallispuistosta, mutta se kaikista vaikein löydettävä taitaa miun big fivesta ainakin jäädä puuttumaan. Matkalla takaisin meiltä puhkesi rengas ja kyllä sitä aika jännittyneissä tunnelmissa vaihdettiin, kun Wayne käski meidän tarkkailla kaikkia eläimiä jotka voisivat meidät syödä tai talloa! Loppu hyvin, kaikki hyvin saatiin vaihdettua uusi rengas melkein räjähtäneen tilalle ja päästiin jatkamaan matkaa! Illalla vielä käväsimme uudestaan juottolammella, jos vaikka nähtäisiin vielä jotaina. Ja muutama sarvikuono ja elefantti siellä olikin ainaisten antilooppijuttujen lisäksi!

Torstaiaamuna aikaisin pakattiin tavaramme autoon ja aamupalan jälkeen lähdettiin liikkeelle kohti Swakopmundia! Matkalla onnistuttiin vielä bongamaan jellona ennen kuin poistuttiin puiston alueelta! Jaa taas puoli päivää autossa istuessa, kivaa. Matkalla Swakoppiin meiltä puhkesi jälleen rengas. Tai melkein räjähti. Onneksi oli vielä toinen vararengas joka saatiin vaihdettua alle, se oli kuitenkin tyhjä kuin mikä ja ajeltiin aika rauhallisissa tunnelmissa seuraavanaa kaupunkiin, Omaruruun, 30km päähän. Sieltä saatiin hankittua pari käytettyä rengasta vararenkaiksi loppumatkalle Swakoppiin, jossa Wayne suunnittelti ostavansa yhtä monta uutta rengasta kuin suomalaisia on kyydissä! Ai miten niin meillä on epäonnea. :D

Iltapäivästä saavuttiin Swakoppiin ja ensimmäiseksi käytiin varmistassa seuraavaan päivä matkan huikein juttu! Sen jälkeen lähdettiin perheen omistamalle talolle, jossa yövyttäisiin. Talo sijaitsi todella lähellä rantaa ja oli muutenkin oikein mukava! Illasta menimme syömään kahden muun saksalaistytön kanssa, jotka olivat omineen matkanneet jo keskiviikkona Swakopmundiin. Valitsimme Waynen neuvosta ravintolan rannalta, joka osottautui todella hyväksi! Pääruuaksi valitsin kingklipkalaa ja otettiin myös alkuruuaksi Marin kanssa etanoita, joita kumpikaan ei koskaan aikasemmin ollut syönyt! Ihan hyviä ne oli, joskaan ei kovin kummosia. Eniten ne maistui valkosipulille! Ilta oli viimeinen yhteinen toisen saksalaisen tytön kanssa, koska hänen lentonsa kohti reissuna jatkoa kohti Etelä-Afrikkaa lähti lauantaina jo ennen kuin me saavuttiin kotiin. Oli mukavaa päästä vielä viettämään aikaa koko porukalla ja saada viimeiset halit ja heipat vaihdettua! Ja myös vakuuttelut siitä, kuinka jokainen reissaa toisia katsomaan Saksaan/Suomeen. Ilta olit todella mukava ja ruoka hyvää!

Perjantaina luulin herääväni jännissä tunnelmissa, mutta ei niin mitään. Päivän ainut ja tärkein suunnitelma oli nimittäin LASKUVARJOHYPPY!! Oltiin sovittu, että mennään firman toimistolle kahdeltatoista josta sitten meidät kuljetettaisiin hyppypaikalle. Mutta koska täällä eivät asiat tuppaa sujua kuten alun perin sovittu, saapui Wayne ennen yhtätoista renkaita vaihtamasta ja ilmoitti, että nyt samantien mennään! Hyppääjiä oli kuulemma päivälle niin paljon, että liikkelle piti lähteä heti. Hänet oli myös ohjeistettu viemään meidät suoraan hyppypaikalle, jossa hoidettaisiin myös kaikki paperihommat. Ajettiin sitten Swakopmund skydiving clubille, jossa kukaan ei kuitenkaan ollut ottamassa meitä vastaa. Mies siellä yritti ehottaa, että siirrettäisiin hyppyaikamme kolmeen jolloin olisi paremmin tilaa. Wayne soitteli pari puhelua, jolloin selvisi että ollaankin väärässä paikassa! Saatiin ohjeet ajaa Chinatowniin, joka tosiaan oli se oikea hyppypaikka. Yleensä yhtiön väki kuljettelee hyppääjiä, joten ei Wayne osannut ajaa sinne. Harhailtiin ties missä vähän aikaa, kunnes pysäytettiin vastaan ajava moottoripyöräilijä jolta kysyttiin tietä. Tuurilla oltiinkin pysäytetty paras mahdollinen neuvoja, sillä kuski vain tokaisi ”follow me” ja perillä paljastuikin, että hän oli hyppykoneen pilotti!

Vihdoin kun saavuttiin oikeaan paikkaan oli ensimmäisen ajon aikana kertynyt ihan pienen pieni jännitys tipotiessään kaiken sähläyksen takia. Melkein heti saapumisen jälkeen meidät otettiin ohjeistukseen, jossa kerrottiin mitä ennen hyppyä tapahtuu, miten kroppa pitää pitää hypyn aikana ja muuta tärkiää. Saatiin kyllä aikamoinen pikaohjeistus! Samalla mies kertoi, että ennen meitä on vain kolme hyppääjää jotka ovat jo melkein lähössä yläilmoihin, joten kohta jo puettaisiin! Samalla huomattiin, että paikalla oli paljon ihmisiä istumassa ja kiilattiin kyllä monen eteen. Waynen suhteilla! Hetki kerettiin istuskella ja samalla täyttää henkilötieto/vastuuvapautuspaperit kun kutsu jo tulikin! Pukemisen jälkeen muistettiin sentään ottaa ryhmäkuva meidän tunnelmista, mutta kaikki muu ennalta aateltu jäi kyllä unohduksiin! Sitten meitä ennen ollut ryhmä laskeutuikin jo ja koneen tankkauksen aika meidän hyppykaverit tulivat tarkistamaan valjaita sekä höpöttelemään kaikenmoista ja kuvaamaan jo pätkiä videoihimme. 

Sitten tulikin koneeseen siirtymisen vuoro, eikä vieläkään mitään! Ei jännityksenpoikastakaan, vain superinnokas fiilis. Pikkukoneeseen pilotin lisäksi pakkauduttiin me kaikki kolme hyppäyskavereidemme kanssa ja oli kyllä ahtaat tunnelmat kun mahduttiin vain osittain päällekäin. Jäätiin tandemparini kanssa istumaan suoraan oviaukon, joka tosiaan oli vaan aukko eikä mitään kiinni menevää, kohdalle istumaan jolloin ekaa kertaa rupesi jännittämään. Ja ihan vain sen oven takia! :D Matka korkeuksiin tuntui kestävän ainakin kolme tuntia, mutta nousun aika se oven aiheuttama pieni jännityskin kaikkosi ja tilalle tuli vain tosi rauhallinen ja ihan älyttömän hyvä fiilis. Kaverini osoitteli miulle matkalla Swakopin kaupungin, Walvis bayn sekä suolapellot, jotka olivat pinkkejä! Ja sitten oltiinkin jo 10 000 jalassa eli 3,2km!

Me hyppäsimme ekana ja samantien kun saavutettiin oikea korkeus siirryttiin oviaukolle. Ja ennenku kerkesin tajutakkaan oltiinkin jo ulkona! Huutohan siinä pääsi, mutta hetkeäkään ei jännittänyt. Fiilis oli vain ihan älyttömän upea. Sanoinkuvaamaton. Vapaapudotuksen aikana, kun olin saanut merkin avata käteni, tuntui kuin olisi vain lentänyt! Oli se vaan hurjaa. Kuvatulla DVD:llä näkyy kyllä semmonen riemuidiootin hymy että! :D Varjo kun avattiin leijailtiin vain alaspäin, lukuunottamatta sitä hetkeä kun mentiin hurjaa spiraalia alas, hauskaa! Oli se vaan upea kokemus ja suosittelen sitä kyllä kaikille, jotka ovat koskaan edes miettineet! Ihan liian nopeasti oltiin jo alhaalla maankamaralla, ja sama älytön hymy vaan pysyy naamalla. Hypyn jälkeen oli ihan epätodellinen olo, mitä miä just pääsin kokemaan!?

Kun oltiin saatu ittemme purettua kamoista, otettiin kyllä ansaitsemamme siiderit ja oluet! Kylläpä vain maistui hyvältä. ;D Hyppypaikalla törmättiin myös kahteen suomalaispoikaan, jotka olivat suorittamassa laskuvarjohyppykurssia ja asuivat siellä keskellä ei mitään! Toinen heistä oli ostanut vartavasten krediittiä mobiilinettiinsä, jotta pystyisi kuuntelemaan Suomi-Ruosti lätkäottelun livenä. Ja sinnehän me jäätiin hypyn jälkeen sitä kuuntelemaan ja hengailemaan hetkeksi aikaa. Muista oli hauska seurata meidän reaktiota, kun ne yllättäen olivat pelin mukaiset ja suomekielen kauneimmat sanat vaan raikasivat. Pelin jälkeen lähdettiin Waynen kyydillä takaisin kohti taloa. Tunnelma kyllä pysyi hyvänä vaikka pelissä kävikin huonosti, oli päivä vaan ollut aivan upea!

Illalla kävimme rannalla katsomassa auringonlaskun sekä kahlailemassa. Sen jälkeen suunnattiin vielä käymään kasinolla, jossa kukaan meistä tytöistä ei aikaisemmin ollutkaan ollut! Tyhmä paikkahan se oli, kun ei mitään voitettu. Höh. Jälleen päivän uuvuttamina nukkumaan ja seuraavana päivänä ylös kohti uusia aktiviteetteja. Oltiin varattu lauantaiaamulle mönkkäriajelua ja hiekkalautailua dyyneillä. Kylläpä vaan oli hauskaa! Meidän hyvä tuuri vaan jatkui ja miun mönkkäri päätti sanoa itsensä irti laskupaikalla. Onneksi ei ollu miun vika!! :D Pikasuihkujen jälkeen suunnattin kohti Walvis bayta syömään ja katsomaan Namibian suurinta hiekkadyyniä, dyyniä numero seitsemän. Ei se kyllä niiiiin iso ollut mitä on väitetty! Leveä ku mikä kyllä, mutta ei se kamalan korkea ollut. Ei kyllä enää kiivetty huipulle, koska kerta Sossusvleissä riitti jo.

Hauskan päivän jälkeen pakattiin itsemme jälleen autoon ja lähdettiin kotia kohti! Onneksi Swakopista ei ollut kuin muutama sata kilometriä Windhoekiin eikä istumista tullut ihan niin paljoa. Matkalla seurattiin viestipäivityksillä Suomen lätkän pronssiottelua ja kun mitali tuli, korkattiin mekin autossa breezerit. Ihan sama missä sitä on, mutta voittoa tulee aina juhlia!

Reissu oli kyllä aivan upea kokemus ja päästiin näkemään ja tekemään todella paljon! Kotiin palatessa työmotivaatio oli yllättäen hieman hukassa, kun taukoa töihin on tullut muutama päivä.. Onneksi nämä pari päivää leikkurissa on sujunut yllättävän vaivattomasti, mutta sairaalan fiiliksistä sitten uudessa postauksessa!

Netti on täällä tosiaan ollut ihan naurettava kotiinpaluun jälkeen. Hidas kun mikä ja esimerkiksi miulla ja yhdellä toisella tytöllä ei toimi netti koneissa samaa aikaa. Eli jos hän yhistää mulla katkeaa ja sama toisinpäin. Hauskaa! Puhelimessa pelittää suht normaalisti… Täällä on vaihtunu modeemi meidän poissaolon aikana ja vanhin poika veikkasi, että siinä on nyt jotain mätää. Phuuuh. Ja kuten huomata saattaa, tekniikka on tosiaan miuta vastaan täällä kun jo toiseen kertaan teksti katoaa blogista ku tuhka tuuleen! Huisia! Kuvat tulee jälleen perästä, koska vieläkään en saa niitä tänne ladattua. :/

Nyt tää tyttö lähtee nukkumaan, huomenna vielä työpäivä! Alotetaan siis eka työviikko aika kevyesti… Kaksi muuta saksalaistyttöä lähtee torstaina kotiin ja huomenna on meillä Going away -grillijuhlat! Ja torstaina todennäkösesti KFC-ruokavalio. :D

Terkkuja ja haleja <3
-Tia

Travelling weekend

Perjantaiaamuna herätys soi siis puoli kolmelta ja neljältä oltiinkin jo kaikki valmiina lähtöön. Auto oli pakattuna ääriä myöten täyteen teltoilla, makuupusseilla, patjoilla, ruoantekovälineillä, tuoleilla, pöyillä, meidän tavaroilla.... Joskus neljän jälkeen me tytöt vielä pakkauduttiin autoon ja lähdettiin ajelemaan pimeitä teitä kohti määränpäätä! Suurin osa tytöistä nukkui koko alku matkan, pakko sanoa että oon siitä aika kateellinen. Tämä tyttö tuijotteli huonosti näkyvää pimeää maisemaa, kun ei sitä vaan osaa autossa nukkua. Useat tunnit autossa kyllä viikonlopuna aikana taittuivat yllättävän nopeasti, ja tunteja taisi kuitenkin tulla melkein vuorokauden verran. Ja kilometrejä kolmisen tuhatta. Huhhu! Matkasimme siis alkuun Windhoekista Marientalin ja Keetmanshoopin kautta Ai-Ais:n leirintäalueelle. Perillä oltiin noin viiden aikaan iltapäivästä. Suurin osa tietä oli asfalttia tai yllättävän hyvää hiekkatietä, mutta loppureitin muhkuratie oli yhtä tuskaa. Korkeusero vaihteli myös niin paljon, että itsellä oli korvat ihan tukossa. 

Eka stoppi, bensaa ja vessaa

Reissussa ryytyny

Tämmösiä lämpötiloja meillä kesti läpi viikonlopun

Ai-Aissa pistettiin teltat pystyyn ja Wayne loihti meille iltapalaksi spagettia ja bolognesea. Nauratti hieman kun suomitytöt tarttuivat toimeen ja ei hetkeäkään kun kaksi telttaa oli jo pystyssä. Saksalaiset pähkäilivät siinä vaiheessa vielä ensimmäisen teltan keppien pujotusta. Yksi heistä ei ollut koskaan aikasemmin nukkunat teltassa, mitä!? Meille se oli aikamoinen hämmennys, kun yhessä vielä höpötettiin kuinka nuorempana saatoi huvikseen heittää teltan takapihalle pystyyn ja viettää kesäyön siinä. Suunniteltiin, että oltaisiin menty kokeilemaan kuumia lähteitä mutta niistä viileinkin oli kyllä melkein kaikille turhan kuuma. Kuumin oli 65 astetta! Joten seuraavan päivän aikasen herätyksen takia istuskeltiin vain hetki paikan baarissa ja suunnattiin nukkumaan! Tarkoitus oli illasta mennä katsomaan auringonlaskua kanjonille sekä aamusta herätä neljältä katsomaan auringonnousua, mutta suunnitelmat muuttuivat illan myötä humalatilojen takia ja herätys siirtyikin muutaman tunnin eteenpäin.

Ja niitä paviaaneja riittikin

Telttakylä

Aamusta herättiin siis 6.30 leirintäalueen aamiaiselle, jossa kokki mm teki asiakkaan toiveiden mukaisia munakkaita. Oli kyllä hyvää! Heti kun oltiin saatu kamat kasaan ja takaisin autoon lähdettiin liikkeelle kohti Fish River kanjonia! Kuvat puhukoot puolestaan.

Maailman reunalla

Kun ne maisemat ei ees välity näistä kuvista!

Vaellusreitti olisi ollut 70km ja neljän päivän reissu

Fish River kanjoneilta lähdettiin puolen päivän pintaan matkaamaan kohti seuraavaa kohdetta. Ajettiin siis takaisin päin jälleen Keetmanshoopin kautta, mutta ennen Marientalia käännyttiin kohti Sossusvleita. Oltiin perillä yöpaikassamme Hammerstein Lodgessa noin ilta kahdeksan pintaan, joten tunteja autossa kerääntyi taas oikein mukavasti. Wayne sanoi, ettei ollut sillä tuulella että me tytöt yöpyisimme teltoissa ja hankki bungalowit kaikille! Vaikka telttamajoitus onkin ihan mukavaa, oli myös kiva päästä kunnon suihkuun pesemään hiukset. Wayne teki meille jälleen iltapalaa, tällä kertaa leivitettyä pihviä ja eräänlaisia vauvakurpitsoja maissitäytteellä. Ja oli taas kyllä hyvää!

Lodgen lemmikki; springbok!

Seuraavana aamuna herätys jälleen kello neljä ja suunta kohti Sossusvleita katsomaan auringonnousua! Auringonnousu katsottiin tien vierustalta matkalla dyyneille, sillä portin turvallisuusjuttujen takia ei keretty perille asti. Sossusvleissä käyttin katsomassa dyyniä numero 45, jonka päälle myös kiipesimme, Deadvleitä eli kuollutta dyyniä, sekä dyyniä jota he kutsuvat Sossusvleiksi. Hiekka oli kyllä niin hienoa ja pehmeää että! Paljain jaloinkin myös kiipesimme kun se oli kaikista helpointa. Vietimme noin kahdeksan tuntia siellä, aika kuitenkin lensi ja kahden pintaan olimme takaisin lodgella. Nopea pulaus uima-altaassa hiekan huuhtomiseksi pois, hetki auringossa ja kamat kasaan ja kotia kohti! Tultiinkin jo sunnuntaina takaisin suunnitelmista poiketen, sillä auto meni tänään huoltoon meidän seuraavaa reissua varten. Onnistuttiin myös reissun päällä saamaan rengas puhki kahteen otteeseen hiekkateillä, toivottavasti se oli kokonaissaldo eikä toisella reissulla jouduta renkaan vaihto puuhiin! Hauskaa oli myös huomata kuinka suomitytöt Tia ja Mari auttoivat Wayneä puuhissaan kun muut katosivat jokainen minnekin tai kattelivat vieressä. Kuvat jälleen kertokoot enempi!

Kyllä se auringonnousu oli upea täälläkin

Vasta puolessa matkassa huipulle

Jälleen voittajafiilis, ja hiekkaa kaikkialla

Namibia <3

Välillä vieläkin täytyy vaan kiivetä puuhun

Tää kaveri oli aikamoinen linssilude

Ja tämmönen on oryx, antilooppiyhdistelmä

Kuollut dyyni on siis alue useiden muiden dyynien keskellä, johon hiekka ei enää keräänny. Maa oli kai jotain kuivaa savea, mutta alue erottui jo kaukaa!

Deadvlei

Kuollut dyyni ja aika loppuunpalanu reissajakin jo

Heti kolmen jälkeen lähdettiin lodgelta matkan päälle ja tunteja taitettiin taas useita autossa. Ilta yhdeksän pintaan oltiin kotona! Autossa istumista siis tosissaan kerty ja polvet, takapuoli ja niska-hartiaseutu kyllä kiittää. Varsinkin polvet. Miusta on tulossa vanha. Älyttömän kuumuuden takia ilmastointi myös huusi lähes koko matkan ja sekin taitaa tuntua lähes jokaisella. Flunssana tai jumina. Reissu oli kaikesta huolimatta hauska, nähtävää oli paljon ja maisemat todella upeita. Ei millään malttaisi edes odottaa seuraavaa!

Ne liikkuu vielä sielä aasikärryillä! Annettiin meidän loput omput
heille, Wayne on kyllä kamalan kiltti

Tänään pidettiin siis vapaapäivä kun väsymys oli aikamoista jokaisella. Oli myös ihanaa nukkua ilman, että herätyskello herätti aamulla! Päivällä pyörähettiin ostoskeskuksessa shoppailemassa ja ruokakaupassa, niin ahkeria oltiin! Huomenna taas hetkeksi arjen pariin, vain kaksi päivää töitä. Jee! Eli suunnitelmissa jälleen muutos, lähtö onkin torstaiaamuna, jotta keretään Victorian putoksille menevään bussiin. On tainnu itte ruveta jo tottumaan tähän Afrikan malliin asioiden hoidossa ja ajan käsityksessä, sillä muutokset ei oikein enää tunnu missään. Ompahan päivä vähemmän töitä tällä viikolla! :D

Ajatus ei oikein ole tahtonut toimia tänään, joten tekstiä ei ole ihan kamalasti. Reissu kuitenkin varmasti kuvastuu kuvista paljon paremmin, joten toivottavasti tykkäätte! Tää tyttö lähtee painaa pään tyynyy, sillä huomenna herätys jälleen kuudelta. Saksan tytöt lähtivät vielä ulos, huhhu. En ymmärrä mistä he sen energian repivät... Toisaalta tytöt kyllä menevät huomenna Home of good hopeen ja herätys on kolme tuntia myöhemmin. Ehkä ihan hyvä humalatilojen takia. Wayne teki meille tänään ruoaksi kanacurryä ja riisiä, oi että olikin maistuvaa! Täydellä mahalla on hyvä painua petiin!

Haleja ja terkkuja <3

-Tia

Feeling bad and mad

Tiistaisen työpäivänä aikana ensimmäistä kertaa oikeasti hetken ajan halusin olla tekemässä näitä harjoitteluja Suomessa, kotona. Paikassa, jossa asiat tehdään tutulla tavalla. Tavalla johon meidät on opetettu, keinoilla jotka tuntuvat itsestä hyvältä ja potilaista välittävillä asenteilla. Tai ainakin jos itse teen työni noin, kukaan ei tuhahda tai katso kieroon. Tai naura.

Tehon huuhtis

Miulle oli jaettu sama potilas kuin maanantaina, tällä kertaa hoidin häntä vain yksin eikä kanssani ollut hoitajaa parina. Eihän siinä sinänsä mitään, kontrollit sun muut saa helposti hoidettua yksinäänkin. Kuitenkaan esimerkiksi lääkkeisiin en suostu täällä koskemaan ellei joku melkein anna kippoa käteen ja sano, että tämä lääke tuolle potilaalle nyt. Lääkärinmääräyskortit on täällä niiin epäselviä ja käsialat melkein kryptisiä, ei niistä ota millään selvää. Potilas oli heti aamusta muutenkin huonommassa kunnossa kuin edellisenä päivänä, saturaatiot hätäseen yli 80 vaikka happea menee maskilla, hengitys yhtä rohinaa ja hengitystyö vaivalloisen näköistä. Kuumettakin löytyi. Kerroin näistä kaikista hoitajalle joka vain totesi "oh is it", enempää en voinut itse tehdä. Ei auttanut kun ootella lääkärinkiertoa ja katsoa mitä he sitten sanovat. Kierrolla määrättiinkin röntgenkuva keuhkoista ja näytteenotto rohisuttavasta limasta. Näillehän en minä osannut tehdä mitään ja toivoin, että joku hoitajista ne hoiti.

Tarvikekaappi ja ensiapukärri

Kiukkuseksi minut sai kyllä ihan toinen asia työpäivän aikana, tuo vain harmitti mieltä. Olin auttamassa toista hoitajaa, jolla oli potilaana ampumahaavamies. Hän on intuboituna ja koska sedaatio ei täällä pelitä ihan kuin kotona, oli potilas havahtunut ja täysin hereillä ennen aamuhommia ja ihan ymmärrettävästi yritti kiskoa intubaatioputkea. Hoitaja pyysi minut siis pitämään potilasta aloillaan sen aikaa kun hän kasasi taas kipulääkkeet ja sedaatioaineet samaan pussiin. Samalla puhuin sitten potilaalle englanniksi ja rauhoittelin sekä kerroin kaiken olevan hyvin, koska hänen kasvoistaan näki, että pelko ja kipu jota hän koki ei ollut mitään pientä. Hoitaja tuhahti minulle, ettei potilaalle tarvi puhua jonka jälkeen yritin selittää ettei se minua haittaa ja teen sen mielelläni. Hoitaja vaan jatkoi, että se on turhaa ja kun yritin selittää hän vain tuhahti uudelleen ja naurahti. Ymmärrän, että täällä toimintatavat ovat erilaisia ja potilaita ei kohdella niin kuin meillä kotona kohdellaan. En hyväksy sitä, mutta tiiän etten voi muuttaa sitä joten en puutu siihen. Kuitenkin hoidan oman työni omalla tavallani, enkä todellakaan meinaa omaksua heidän keinojaan. Joten edes pienesti toivoisin, että hekin antaisivat tilaa meille ja meidän tyylillemme. Ainakin sen verran, että saan itse hoitaa potilaan kohtaamisen omilla tavoillani ilman kenenkään kyseenalaistusta.

Kyseinen hoitaja on muutenkin varmasti kovakouraisin hoitaja jonka olen koskaan nähnyt. Potilas oli päivän mittaan uudelleen heräilemässä sedaatiosta ja kun hän jännitti lihaksiaan tai nosti päätään, hoitaja vain paiskasi ne takasin sänkyyn. Kun olin auttamassa häntä yritin joka kerta itse ehtiä ensin, että saisin tehtyä sen hellemmin. Jouduin pyytämään samalta hoitajalta apua oman potilaani lääkkeiden kanssa, kun muut oli kiireisiä. Ei paljoa mieltä lämmittänyt. Auttoihan hän kyllä, kuitenkin koko ajan hokien vauhtiavauhtia haluan istumaan... Lääkkeet kun täällä ei ole aina edes tuttuja ja hommat hoidetaan muutenkin eri tavalla en ihan hirveän vauhdikas ollu. Myös jos hoitajan neuvonta jää tasolle "that over there, that one, that!!" osoittaen samalla laatikostoa jossa on reilusti yli kymmentä erilaista lääkettä, on hitusen vaikea käsittää mitä niistä ampulleista tai purkeista hän tarkoittaa. Ei ollut mikään maailman mukavin työpäivä siis.

CT-kuvaus

Onneksi eilinen oli jo hieman parempi. Vietin päiväni auttaen palovammapotilaan hoidossa ja vaikka kaikista keinosta en taaskaan ollut ihan samaa mieltä, oli päivä mukavempi. En vaan vieläkään käsitä, että miksi sedatoitu ja intuboitu potilas pitää kannatella istuma-asentoon selän palovammojen hoitojen ajaksi. Kaksi hoitajaa roikotti käsistä yrittäen pitää potilaan edes jonkunmoisessa "hyvässä asennossa" kun kaksi hoitajaa hoiti palovammat. Sama homma hoituisi niin paljon helpommin vain kääntämällä potilas vuorotellen molemmille kylille ja hoitamalla puolet selästä molemmilla kerroilla... Potilaan leuka roikkui koko homman ajan rinnassa ja vaikka koneen kautta hengittikin, ei tilanne näyttänyt missään määrin hyvältä. Ei tainnut olla itselläkään maailman ergonomisin työasento kun yritti saada potilaan pysymään asennossa hoitojen ajan. Lakanat kuitenkin vaihdettiin sitten vielä tämän jälkeen kääntämällä potilasta kyljilleen, ei niin mitään järkeä tässä.

Eilen saatiin useemman sadepäivän jälkeen
jälleen aurinko takas, jeee

Eilinen oli viiminen päivämme teholla ja työrupeamamme saikin vielä vauhdikkaan lopun. Osastolle oltiin siirtämässä potilasta joltain toiselta osastolta juuri ennen päivän päättymistä. Menin auttamaan siirrossa, jossa ei kyllä potilasta varottu jälleen pätkääkään. Potilas oli juuri ja juuri stabiili sekä hengitti itse vaikka intuboituna olikin ja hänen siirron kannattavuutta oli kai pähkäilty aikaisemmin. No kun olimme siirtämässä häntä sänkyyn nappasi mieshoitaja potilasta vain kainaloiden alta kiinni ja heitti toiselle pedille. Samantien sen jälkeen rupesin intubaatioputkesta nousemaan verta, jota yritettiin imeä pois ja sitten huomattiinkin että potilas oli lopettanut hengittämisen. Lääkärikin oli paikalla ja pyysi aloittamaan elvytyksen. Itse aloitin sitten painelun ja toinen hoitaja alkoi hoitamaan hengitystä. Ambuttaminen kyllä kuulosti yhdeltä korinalta ja pärinältä kun intubaatioputki oli edelleen veressä. Jatkoin päivän ergonomisia asentoja kun jouduin seisomaan varpaillani, että yletin painelemaan, onneksi toinen hoitaja ja Mari tulivat auttamaan ja vaihdoimmekin siinä useasti vuoroja. Monitorissa näkyi koko ajan asystole ja jo parin minuutin jälkeen lääkäri totesi meidän tuhlaavan aikaa ja käski lopettamaan. Kaikki oli yhtä nopeasti ohi kuin alkoikin. Sen jälkeen hoitajat tappelivatkin siitä, kuka hoitaa kropan osastolta pois. Muulla ei ollut siinä väliä. Tämän jälkeen melkein livahdimme kotia kun halusin lähtä vähän aikasemmin. :D

Ruokaaa

Eilinen ilta oli onneksi hirmu mukava ja mieli on sairaalanjutuista poissa! Teimme yhdessä ruokaa koko porukalle, myös eilen saapuneille uusille suomalaistytöille sekä talossa asustaville Waynelle ja Kentonille (perheen vanhin poika) sekä hänen tyttöystävälleen. Juhla-ateriamme sisälsi spätzleä, leivitettyjä possupihvejä, salaattia ja jälkkäriksi muffinseja! Saksalaistytöt vastasivat spätzlestä ja lihan valmistuksesta, me tehtiin muffinit. Jouduin yhdistämään kolmea eri reseptiä, että sain tehtyä täysin maidottomia muffineja jotka kuulosti omaankin korvaan hyviltä.:D Wayne ei käytä mitään maitotuotteita niin siitä tämä vaatimus. Lopuksi saatiin aikaan kahdenlaisia muffineita: omenakaneli ja banaanisuklaa! Oli muuten sikahyviä ja aikamoinen menestys, kaikki syötiin illan aikana.

Herkkuateria!

Tänään oli tarkoitus mennä home of good hopeen porukalla, mutta miun maha ei oo aamuyöstä asti ollu ihan samaa mieltä kanssani. Joten päätinkin sitten matkalla, että tulen samantien Waynen kyydillä takaisin kotia. Nukkumisen jälkeen olo on nyt jo parempi ja toivoin, että se oli sillä ohi koska en meinaa missata huomenna alkavaa reissua sitten millään! Eli huomenna lähdetään aamuyöstä liikkeelle ja takaisin talolle palataan maanantai-illasta. En tiiä miten netti on saatavissa reissun päällä joten voi olla, että hiljasta pitelee täällä sen aikaa. Ja veikkaan, että nähtävää ja tehtävää on aika paljon joten sekin voi verottaa kuulumisten päivittelyä. Toivottavasti tulee hauskaa!:)

Hirmusesti haleja ja terkkuja kaikille, ja äiskälle erityisisokiitos tiistaisesta juttelusta. Tuli paljon parempi mieli:) <3

-Tia

Changing plans

Pakko myöntää, että tän päivänen kuuden aamuherätys oli jäätävän rankka viime viikon laiskottelun myötä. Kyllä se vaan kostautuu kun pääsee välillä vähän helpommalla. Herätyskello kun soi tuntu, että ois ollu liimattuna sänkyyn. Hyhhy. Aamusta ei jälleen päästy ongelmitta sairaalalle kun kuskimme olikin tullut kipeäksi, jouduttiin sitten hetki ootella toista kyyditsijää. Onneksi täällä ei oo niin justiinsa monelta sinne työpaikalle ilmestyy. Edes vakituisilla hoitajilla.

Päivä oli tähän mennessä ehkä mieluisin, sillä aika lensi ja kotiinlähtö tuli nopeasti vastaan. Eli meillä oli siis hommia koko päiväksi! Aamusta meille jaettiin taas potilaat ja oltiin valmiiden hoitajien pareina. Nyt osastolla oli uusi kasvo vastaavana hoitajana ja hän kyllä jakoi meille helpoimmat potilaat jotka löytyivät, potilaat jotka oisi mennyt aikalailla yksinäänkin. Miulle sattui mies joka on jo useamman päivän viettänyt teholla suuren vatsanalueen leikkauksen takia. Oli mukava huomata, että meidän poissaolopäivien aikana hänen kuntonsa oli tullu huimasti ylöspäin! Päivän mittaan sainkin hoivata miestä ihan ominen kun hoitajani huiteli toisen potilaan kimpussa, hiukan tuli kyllä hämmentyny olo kun olisi pitäny osata vastata lääkärienkin kysymyksiin edellisistä päivistä. Yritä siinä sitte selittää, ettei ole ollut osastolla. Kiva.

Päivän päätteeksi pääsimme hoitamaan 63% (kertokaa miulleki miten se on oikein laskettu) palanutta potilasta. Hänen koko yläkroppansa oli palanut etu- sekä takapuolelta, myös kädet sekä pää. Kasvot olivat tositosi turvoksissa. Huhhu. Taustoista ei kukaan tiedä mitään, potilas oli sanonut hänet kyytiin keränneille ensihoitajille, ettei häntä kukaan ole polttanut. Tottahan se ei ole, mutta saa nähä tuleeko totuus koskaan esiin. Potilas oli sedatoituna ja intuboituna, mutta palovammojen hoitojen aikana potilaasta näki selvästi että häneen koski. Koko kroppa oli jännittynyt. Ittelle teki ihan pahaa kattoa, kun hoitajat vaan totesivat "oh he is feeling pain, that's good". Kun ei siinä vaan voi itse tehdä mitään, hmh. Palovammojen hoidossa vierähti tovi jos toinenkin ja sama toistetaan joka päivä, homma myös vaati välillä useamman hoitajan kädet. Aseptiikasta ja homman puhtaudesta tai steriilien hanskojen pukemisesta tai hygieniasta en viiti edes aloittaa kirjottamaan. Ei vaan istu ei millään omaan mieleen. Aamupesuissa ja hoidoissa potilaiden kohtelu on muutenkin hyvin kovakouraista ja heitä väänellään hengityskoneista ja dreeneistä riippumatta ihan miten sattuu. Itte en edes uskaltaisi!

Osastolla muutenkin näkyi kuukauden vaihde, viime yön aikana oli otettu sisään palovammapotilaan lisäksi myös yksi puukotus sekä ampumahaava. Puukotus oli tapahtunut riidan seurauksena. Ampumahaavapotilas taas oli ollut ryöstämässä jotankin, kun ilmeisesti poliisit olivat ampuneet häntä... Täytyy ehkä vähän kiittää omaa onneaan, että meidän perjantai-ilta meni rauhallisesti ja hyvin. Myös tehon hoitajat sanoivat, että tuuri oli mukana!

Tänään ollaankin sitten loppupäivä pyöritelty tulevia reissusuunnitelmia sinne ja tänne ja huhhuh. Kahden myöhemmin saapuneen saksalaisen ei ollut tarkoitus lähteä mukaan pitkälle reissullemme, kun heillä on muita suunnitelmia. No nyt kun viikonlopun farmireissu peruuntui kovien sateiden takia, rupesivat Saksan tytöt sitten porukalla pyörittämään asioita uuteen uskoon. Ensin meinattiin että viikonloppu vietettäisiin Swakopmundissa ja Sossusvleissa, joka olisi ihan tosissaan katkassut meidän tulevan reissun. Oltaisiin jouduttu ajamaan monta sataa kilometriä pohjosestä etelään ilman minkään sortin mielenkiintoista ja järkevää paikkaa pysähtyä ja yöpyä. Meidän mielestä se ei olisi missään määrin ollut järkevä ratkasu, vaikka kolmas saksalainen tyttö oli kovasti sen kannalla... No nyt kun asioita on pyöritelty ees ja taas ja sinne ja tänne jajaja niin lopputulos on kai saatu aikaseksi ja varmistettu Wayneltäkin. Eli nyt perjantaina lähdetään aamusta Fish river canyonia kohti josta lauantaina jatkamme Sossusvleihin ja maanantai-iltaan mennessä tullaan takaisin. Sitten kolme päivää duunia ja perjantai jälleen uusi lähtö! Taas aamuvarhasesta lähtö kohti pohjosta ja Victorian putoksia. Sieltä tulemme sunnuntaina/maanantaina Etoshaan jossa vietämme muutaman päivän säistä riippuen ja sieltä jatkamme Swakopmundiin, joka tulee nyt olemaan viimeinen paikkamme. Toinen myöhemmin saapuneista saksalaisista tulee bussilla Swakopmundiin ja ajaa takaisin kanssamme Windhoekiin. Jossa meidän on siis oltava viimeistää lauantaiaamuna. Phuuh. No nyt on suunnitelmat siis pyöräytetty uusiksi, mutta rauha maassa ja sopu ihmisillä. Me nähdään kaikki mitä halutaan, vaikkakin vähän eri järjestyksessä ja lopullinen päivien määräkin tulee pysymään samana.

Muuta kummempaa täällä ei olekkaan tapahtunut. Tänään tehtiin melkein minuuttiaikataulua tuleville viikoille, että keretään nähdä ja tehdä kaikki ennen kuin saksalaiset lähtevät. Sitten me loput taidetaankin vaan hengittää edes pari päivää. :D

Tämmösiä pikakuulumisia täältä! Nyt ei ole kuvia tarjolla kun puhelimella reippaana tätä kooko iltapäivän kirjottelin. Välillä piti vähän käydä shoppailemassa (löysin sika kivat pöksyt!!), hups.

Terkkuja ja haleja ♡
-Tia

It's moving time

Keskiviikkona juuri ennen kun olimme lähdössä ulos syömään, isäntäperheemme äiti tuli juttelemaan meille asumustilanteesa. Yhteyshenkilömme on hieman ylibuukannut majoituspaikat ja väliaikaisesti täällä on todella täyttä.Vaikka muutama amerikkalainen tänään lähtikin kotia, on huomenna tulossa kymmenen norjalaista jotka pitäisi saada tungettua johonkin. Myös kaksi suomalaista tyttöä saapuu vielä ensi viikolla. Eipä se meille mikään ongelma ollut, mitä nyt meinasi epätoivo iskeä tänään pakatessa... Me kaikki siis väistyimme tuolta toiselta talolta norjalaisten tieltä tähän viereisen tien majoituspaikkaan. Huone täällä on ihan samanlainen kuin aikaisempikin, keittiö ja meidän vessa/kylpyhuone ovat jopa tilavammat. Keittiön jaamme kahden muun tytön kanssa jotka asuvat viereisessä huoneessa. Täällä on paljon enempi hengailupaikkoja pihalla, pelejä, grillausmahdollisuus ja kuskimmekin asuvat täällä, joten parempaanhan me vaihdettiin! Uima-allas on vain pienempi, mutta ehkä siitä selviää just ja just.

Lapsetkin tahtoi kuvata

Loppuviikko on täällä mennyt aika laiskasti. Torstaina menimme siis home of good hopeen jälleen auttelemaan parhaamme mukaan. Kotimatkalla sieltä pähkäiltiin kaikki yhdessä, ettei perjantainakaan taida jaksaa sairaalalle mennä vaan suuntaamme jälleen lapsien seuraan. Waynekin sanoi, että antaa meille vapaapäivän sairaalasta koska tarvitseehan meidän pakata! Perjantaiaamusta kun olimme lähdössä liikkeelle, yllättäen sovittua kyytiä ei taas näkynyt missään. Soittelin sitte Waynen perään ja herrahan olikin viemässä niitä jenkkejä lentokentälle eikä hänellä tainnut olla edes tarkoituksena tulla hakemaan meitä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sitten taksi, jonka muut likat ottivat alleen. Me Marinkanssa todettiin, että jätetään tämä taksikyyti välistä sillä ei edes tiedetä paikan tarkkaa osoitetta tai osata sinne, vaikka muutaman kerran ollaankin käyty. Muutenkaan ei oikein houkuta kulkea taksilla siellä huonommalla alueella, varsinkin kun täällä taksikulttuuriin kuuluu ottaa autoon lisää matkustajia jos sattuu mahtumaan ja on sama suunta.

Kävelykatua

Me sitten lähdettiin käymään kaupungilla vähän shoppailemassa, joka osottautu kyllä maailman huonoimmaksi ideaksi. Täällä on aina kuun vaihteessa hirveä hulina päällä kun kaikilla on palkkapäivät ja rahaa pistetään palamaan urakalla. Herranjumala, että niitä ihmisiä olikin liikenteessä. Kaupoissa oli kassalle vähintään useamman metrin jonot ja tungos oli ihan älytön. Never again. Muutama tunti me jaksettiin siellä kuluttaa ja suunnattiin sitten kotiin valmistautumaan iltaa varten. Meillä oli tarkoituksena lähtä vähän juhlimaan ja tanssimaan kun tämä viikonloppu oli yhdelle saksalaistytöistä viimeinen mahdollisuus viihteelle lähtöön. Meillä on nimittäin suunnitelmia nyt jo reilulle kolmelle viikolle eteenpäin. :D Ensi viikonloppuna, jos vaan sattuu hyvät kelit, lähdetään perheen farmille ja kaksi siitä seuraavaa viikonloppua meneekin siellä reissussa!

Valmiina iltaan!

Ilta meni eilen ihan mukavasti, ihmisiä oli kyllä yötä myötenkin liikenteessä ihan hurjat määrät. Vähän jänskätti alkuun miten tulee sujumaan, kun kuun lopussa täällä on yleensä levotonta ja on paljon väkivaltaisuuksiakin. Meillä taitaa olla vaan tosi hyvä tuuri kun ilta sujui ilman minkään moisia ongelmia!  Vietimme lähes koko illan yhden paikallisen tytön, Saiman, kanssa jonka tapasimme silloin viikko takaperin skybarissa joten sekin saattoi hieman lisätä tuuriamme. Ainoat mutkan matkassa koko illan aikana oli saksalaisten tyttöjen överit alkoholin kanssa... Ensimmäinen oksensi jo ennen kuin lähdettiin liikenteeseen, toinen lähti kesken illan kotiin ja kolmas oksensi sitten kotimatkalla liikkuvan taksin ikkunasta. Hienoa tytöt! Me otettiin nätisti ja oltiin lapsenvahteja. Itte ei oikein uskalla täällä edes tuollalailla läträtä sen alkoholin kanssa kun ei kuitenkaan olla kotona eikä täällä ole läheskään yhtä turvallista.

Tänään aamulla sitten herättiin siihen todellisuuteen, että perjantain vapaapäivästä huolimatta oltiin viksuina tyttöinä jätetty pakkaaminen tähän aamuun. Hiphei! Eilinen kuitenkin tuntui jokaisella, toisilla vähän pahemminkin, joten kiireessä aamulla pakkaaminen ei olisi ollut ihan ykkösvaihtoehto ajankuluksi. Siivoojatkin jo pyöriskeli ovella ja hoputti meitä läsnäolollaan. Ei siinä auttanut kun ryhistäytyä vaikka mielummin oisi vetäny vaan peiton pään yli. Ei siinä montaa hetkeä pyörähtäny kun oltiin saatu kamat kasaan, mutta kyllä epätoivo iski kaiken keskellä kun yritti saada kaiken mahtumaan rinkkaan. Miten ihmeessä oon kotona pakatessani ton kaiken saannu sinne!? En käsitä. Nyt onneksi on kamatkin jo purettu ja asetuttu tänne, phuuh. Rankkaa! Ainut oikea miinus täällä olossa on se, että meidän huoneessa ei toimi netti ollenkaan. Huutaa vain, että toiminta-alueen ulkopuolella, pläää. Tullaan viettämään siis aika paljon aikaa tässä pihalla seuraavan parin kuukauden aikana.

Kyllähän tytöillä tavaraa riittää

Loppupäivä ollaan oltu ihan yhtä laiskoja, suurin saavutus oli kaupassa käynti ja tortillojen tekeminen ruoaksi. Jos huomenna sitten olisi reipas ja tekisi jotain oikeaakin, kohta nimittäin voi mennä jo nukkumaan!

Ainii!! Löysin täältä meidän keittiönkaapista irtopohjavuoan eli pääsen tekemään juustokakkua jes! Joutuu ehkä hieman soveltamaan aineksissa, mutta varmistin jo että täältä löytyy liivatetta. Pienet on ilot. :D

Haleja ja terkkuja! <3
-Tia