Namibia TJ0!

Maanantaina käytiin siis vielä tutustumassa tubisairaalaan, joka on melkein oma rakennus irti muista osastoista. Kellarikäytävää pitkin pääsee muun sairaalan puolelle. Osastolla aloitti maanantaina myös uusia farmasiaopiskelijoita, joten heidän kanssaan päästiin esittelykierrokselle. Kierroksen meille piti niiden opiskelijoiden proffa, tosi mukava tyyppi briteistä! Tutustuttiin niin MDR- (multidrug-resistant) & XDR- (extremelydrug-resistant) osastoon kuin general tuberculosis osastoon. MDR ja XDR tuberkuloosimuodot ovat erittäin vahvasti lääkeresistenttejä, ja niiden menehtymisprosentti onkin yheksänkymmenen hujakoilla. "Normaalista" tubista paranemisprosentti on reilusti parempi. Näillä osastoilla hoidetaan vain aikuisia sairastaneita, ja lapsille on oma osasto ilmeisesti sairaalan sisällä. 

Tubisairaala oli aika ankean oloinen, vaikkakin kaikki ikkunat ja ovet olivat auki ja sisään tulvi valoa. Avoimet ovet siis paremman ilmanvaihdon takia. Isona ongelmana osastolla on se, että potilaat ovat yhteisissä huonessa jo epäilyvaiheessakin. Joten vaikka epäily olisikin jonkun potilaan kohdalla aluksi virheellinen, todennäköisesti onnistuu hän tubin itselleen nappaamaan siinä selvittelyvaiheessa. Proffa kertoili meille paljon osastosa, potilaista, lääkityksestä ja hoidosta, toiminnasta sekä historiasta. Ja aika paljon myös itse tubista! Itsellä on tieto siitä aika olematon, hyvä jos ollaan koulussa edes kuultu koko sanaa. Esimerkiksi nuorilla aikuisilla jos tavataan tubia rupeaa hälytyskellot heti soimaan ja tutkitaan myös HIV. Kuulemma ne kulkevat usein käsi kädessä! Kotona olikin sitten pakko googletella ja hieman sivistää itseään lisää päivän tietopaketin jäljiltä. Kieltämättä koko sen ajan kun oltiin siellä, oli kyllä pieni ällötys päällä. Vaikkakin tubi huonosti tarttuukin ja meillä oli maskit naamassa niin yyyyyh. Ja ne maskit oli kyllä jäätävän kamalat, ei tulis kuuloonkaan, että pystyis itte työskennellä kaheksan tuntia päivässä tommonen ahistus naamalla. Tuntuu, ettei happi kulje ja vaihdu kunnolla. Opiskelijanakaan en iiiihan hirveästi täällä välttäisi olla, herranjumala sitä tenttaamista!! Aamukierrolla yksi lääketieteenopiskelijoista esitteli potilaan arvoineen päivineen ilman muistiinpanoja (en kykenis ikinä!) ja melkein joka välissä heidän ohjaava lääkäri oli kyselemässä "why, what about that, what that means, why are we interested about that" jne. Ei hyvää päivää. Jokatapauksessa oli aika mielenkiintoinen tutustumisreissu!

Tiistaina suunnattiin viimistä kertaa home of good hopee lapsien sekaan leikkimään ja jälleen auttelemaan. Toini, se tyttö unamilta, oli myös meidän mukana ensimmäistä kertaa siellä käymässä. Lahjoitettiin myös jo tavaroita sinne, mitä kotiin ei enää haluta mukaan ottaa. Tunnit vilahti siellä taas vauhilla oli ja hieman oli haikea fiilis kun sieltä viimistä kertaa lähdettiin! Paikan pyörittäjä Monica lopussa vielä halasi ja kiitti kaikesta avusta sekä toivotti hyvää kotimatkaa. :) Keskiviikkona oli vielä eessä viimisten tuliaisten metsästys ja suunnattiin aamupäivällä Marin kanssa keskustaan. Maanantaisen palkkapäivän seurauksena porukkaa oli heti aamusta alkaen ihan hullusti! Onneksi ei tarvinnut enää iltapäivällä lähtä sinne seikkailemaan, vähemmästäkin saa hermoromahuksen. :D Päivä maattiin jälleen kerran viimisiä rusketuksia ottamassa.

 Illalla suunnattiin viimistä kertaa Joe's beerhouseen (seeeprapihviii, seeprapihviiii) syömään muiden likkojen kanssa ja jatkettiin sieltä vielä Warehouseen. Tarkoituksena oli vaan lähtä kuuntelemaan livemusiikkia siksi aikaa kun jaksaa, mutta kun talo oli täynnä tuttuja ni kyllähän se ilta vähän venähti. Jatkettiin siis iltaa niiden suomalaispoikien, yhden saksalaisen heidän taloltaan sekä toisen guesthousen pitäjän sekä muutaman heidän asukkaan kanssa kohti Club Londonia. Jossa kerettiinkin olla sitten se puoli tuntia ennen kun valot lyötiin päälle ja me pyöriteltiin päitä, että mitähä. No oltiimpahan sitten "suht ajoissa" kolmen aikaan kotona. Onneksi tänään aamulla ei ollut kuin hiukan kohmeessa, koska pakkaaminen ois muuten saattanu olla aika hauskaa. :D

Niin se kolme kuukautta sitten vaan sujahti ohi ja huomenna koittaa lähtöpäivä. Hullua! Niin pitkältä kun tuo aika kuulostaakin, nii kyllä se vaan on menny vauhilla. Hyvä, että on ite mukana pysyny! Mutta mahtuuhan näihin kolmeen kuukauteen aika paljon uusia juttuja, upeita kokemuksia, nähtyjä paikkoja ja mahtavia hetkiä! Vaikka sairaalalla on välillä meinannu tulla epätoivon hetkiä ja töihin raahautuminen on tehny joskus melkein pahaa, niin olihan nuo harkkaviikot aikamoinen kokemus. Hyvä sekä huono kokemus aina hetkittäin. Tänään juuri mietittiin, että vaikka näistä harjoitteluista olisi konkreettisen oppimisen kannalta saanut varmasti enemmän irti kotona, niin kyllä täälläkin on matkaan tarttunut paljon. Erilaisessa kulttuurissa, erilaisten ihmisten kanssa työskennellessä aivan eri tavoilla mitä kotona, on tainnut itsekin kasvaa jonkun verran. Niin ihmisenä kun hoitajanakin. On kyllä myös oppinu arvostamaan monia asioita kotoonta, niin jokapäiväsestä elämästä ku terveydenhuollostakii! Ja onhan täällä tullut nähtyä ja tehtyä monia asioita mitä ei varmasti Suomessa koskaan tule eteen. Ja myös joitain mitkä Suomessa saattaa joku ei niin kaunis päivä nähdäkin, mutta mitkä on kovin harvinaisia juttuja. On meillä olot muutenki olleet täällä aika hyvät. Esimerkiksi  ollaan voitu maata aurinkoa ottaen omalla kotipihan altaalla. :D Ja ulkona on tullut syötyä enemmän kuva varmaan normaalisti vuoden aikana kotona. Mut ei se elämä silti aina lepposaa täällä ole ollut, vaikka vapaa-aikaa on ollut enempi kun kotona varmaan koko opiskeluaikana. African time meinaa vieläkin välillä saada karvat pystyyn ja hermot menemään. Vaikkakin kyllä senkin kanssa aika hyvin oppi olemaan täällä ollessa. Itte oon kuitenkii sen verran täsmälläinen ihminen, että on se vaan ihana palata Suomeen missä kello neljältä on neljältä eikä varttia vaille viis. :D Myös kulttuurierot on aiheuttanu aikalailla pään vaivaa, esimerkiksi rahasta puhuminen on täällä ihan kamalan vaikeeta. Melkein tabu näille paikallisille. Hirveesti on myös tullu tutustuttua uusiin ihmisiin ja jopa törmätty yhteen tuttuun naamaan (voi Hamina!!) ja tutustuttua paremmin. Harmittaa vieläkin, että näitten viimisien viikkojen aikana on tullut tavattua paljon uusia mukavia ihmisiä, tietenkii just ennen lähtöä hmh. Varmasti myös joidenkin kanssa tullaan tulevaisuudessa Suomessakin pitämään yhteyttä. :)  Mut kyllä se on silti vaan ihanaa suunnata kotia kohti, vaikka kokemuksena tää on kyllä ollu ihan once in a lifetime! Varmasti lämmittää mieltä kaikki nää upeet muistot reissulta vielä monta kertaa tulevaisuudessa. Yksi parhaita päätöksiä ikinä lähtä tänne! Ja täytyy se vielä joku päivä palata Afrikkaan, ehkä vielä tännekin. :)

Likat! <3

Nii ja sitten se pakkaaminen. Aikalailla sai kaiken taitonsa käyttää, että ne tavarat mahtu sinne rinkkaa. Ja nyt se rinkka onkin niin pinkeenä, että hyvääpäivää.  Saa nähä miten sen kanssa pärjää kun kilojakin on melkein juuri se sallittu määrä. Kapkaupungissa ei sitten tarttekkaa enää ostaa niin mitään, ellei sitten osta samalla isompaa rinkkaa. :D Menee kotilennon 30kg painoraja ihan hukkaa kun ei vaan mahu!!:(

Huomenna siis kelloi soi viideltä, lento lähtee kaheksalta ja kympiltä ollaankin kapkaupungissa. Jeeee!! Kolme kuukautta harkkaa paketissa, Namibia TJ0!!!! Mie tuun kohta kotiiiiiin <3

Terkkuja ja haleja <3
Tia

Loppusuoralla

Nyt on viiminenkin työvuoro ohi ja harkka paketissa! Vietettiin viikko enskassa päivävuoroissa. Viikko oli ihan tosi rauhallinen, päivävuoroissa potilaita ei hirveästi ollut ja vietettiinkin melkein kaikki aika dressing roomissa. Haavanhoitoja, lihaspistoja ja pissatestejä, hauskoja työvuoroja! :D Yksi hoitaja sanoi, että tuollai sateen aikaan on aina hiljasta. Että sateella ei ihmiset jaksa raahautua sairaalaan, vaikka kuinka oltais kipeenä. Jaahas. :D Paljon tuli taas höpötettyä viikon aikana, varsinkin paikallisten opiskelijoiden kanssa. Juteltiin myös paikallisella paloasemalla työskentelevän naisensihoitajan kanssa, joka olisi mielellään esitellyt meille työpaikkansa tilat ja ottanut vaikka lanssiinkin. Vaikka mieli tekisikin kovasti, ei taideta uskaltaa uhmata yhteyshenkilömme sanaa. Kiukuttaa vaan vieläkin, ettei itsellä ole mahdollisuutta päästä tutustumaan lanssien toimintaan täällä aikasempien opiskelijoiden toilailujen takia. Ollaan kirottu tätä useaan otteeseen! Onneksi viikolla päästin kuitenkin kurkkaamaan kaupungin ambulanssiin, joka on ihan eri laatua verrattuna niihin siitolansseihin. Löyty sieltä jotain tuttuakin, nimittäin samanmoinen deffa (Lifepak 12) mitä kotipuolessa! Tosi outoa täällä on, ettei ensihoitajia kouluteta ottamaan 12-kytkentäistä ekg:ta ja lifepakistakin he käyttävät vain kolmen piuhan monitorointimahdollisuutta.

Tuli pipi töissä

Koska Emmi ja Mirka on reissunpäällä Etoshassa, niin me sitten suunnattiin perjantaina yövuoroon. Seitsemältä saapuessa koko enska oli taas kerran täpötäynnä ihmisiä. Siinä ihmispaljoudessa on ihan mahotonta koittaa erottaa kuka on potilas ja kuka on omainen. Aluksi suunnattiin dressing roomiin toiveena päästä tämän illan aikana ompelemaan. Ja kyllähän sitä päästiinkin! Yllättävän helppoa se on, vaikein kohta on kierittää lankaa pänksien ympärille solmua tehdessä. Ja ihan hauskaakin se oli, kiva kokeilla semmosta mihin Suomessa ei oo minkääsortin mahollisuutta. :D Suurin osa vuorosta vietettiinkin dressing roomissa jelppimässä, sillä tikattavaa haavaa vaan tuli ja tuli! Ja suurimmalla osalla vielä päässä, yleensä silmäkulmassa tai takaraivossa. Melkein kaikilla sama tarina: pahoinpidelty kivellä/pullolla/lyömällä/ihan millä vaan mikä oli käden ulottuvilla. Jokaiselle pahoinpidellylle annetaan tetanus toxoid -injektio, joten niitä pääsikin sitten sörkkimään ihan urakalla. Pistin illan aikana lihakseen enemmän kun koko muuna opiskeluaikana yhteensä, tulipahan ainakin harjotusta! Ilta vierähti kyllä tosi nopiaan kun tekemistä oli koko ajan, tunnit vaan hujahti ohi. Viimiseksi työvuoroksi aika kiva! Enska oli kyllä muutenkin kaikista harjoitteluosastoista kivoin, hoitajat olivat mukavimpia ja osasto mielenkiintoisin. Vaikkakin työvuorojen alut meni aina siivotessa ja puunatessa.... Ei tuo vaan oo hoitajien hommaa! :D

Yövuorosta kuitenkin eniten mieleen jäi aika mielenkiintoinen keissi. Enskaan oli lanssin kuljettamana tuotu 23-vuotias poika, joka oli yllättäen pökertyny suihkussa ja ruvennut oksentamaan. Ensihoitajien saapuessa paikalla poika oli ilmeisesti ollut vielä tajuissaan, muttei kuitenkaan kommunikoinut. GCS (glascow coma scale) pisteiksi hän oli saanut 2-5-4, puheesta annettu vitonen kummastutti meitä sillä lause "pt is responding but not communicating" ei oikein tue pisteytystä. En sitte tiiä oliko siinä käyny joku viba. Me kun näimme potilaan ensimmäistä kertaa trauma-/elvytyshuoneessa oli hän jo tajuttomana ja oksensi edelleen veristä nestettä. Potilaasta otettu ekg ei näyttäny kyllä ihan terveen tuonikäisen pojan omalta, sen verta mitä siitä ymmärrettiin. Yllättäen hän rupesi kouristamaan ja saturaatiot tippuivat alle 60. Lääkäri yritti ainakin kolmeen kertaan intuboida ja joka kerralla epäili putken oikeaa paikkaa, sillä putkesta nousi jatkuvasti vaahtoa. Putken paikka kuitenkin varmistettiin kuuntelemalla ja mitä ilmeisemmin se oli oikea, vaahdosta huolimatta. Tässä vaiheessa huone oli jo täynnä lääkäreitä, jotka yrittivät saada potilaan tilaa stabiloitua. Seuraavaksi poika meni elottomaksi, yksi lääkäreistä rupesi elvyttämään ja jo muutaman minuutin kuluttua sydän käynnistyi ja heikko radialispulssikin tuntui. Tämän jälkeen potilaan tila pyrittiin stabiloimaan ja hänet laitettiin hengityskoneeseen. Edelleen intubaatioputkesta nousi 10-20 sekunnin välein vaahtoa ja potilasta jouduttiin koko ajan imemään. Kun potilaan tila oli saatu riittävän stabliiksi siirtoa varten, vietiin hänet central hospitaliin cardiac unittiin (sydänvalvontaan). Keissistä jäi eniten ihmetyttämään potilaan nuori ikä. Korttin kirjoitetuista tiedoista päätellen tapahtumat olivat yllättäviä, eikä sinne ainakaan oltu kirjattu mitään tiedossa olevia sairauksia tai aihetekijöitä. Toivottavasti poitsu selviää!

Hulpppeeeta!

Perjantaipäivällä olimme yliopiston vaihtareille tarkoitetulla lounalla erittäinerittäin hienolla hotellilla, Windhoek Country Clubilla. Tapasimme ensin unamilla (University of Namibia) muiden opiskelijoiden kanssa ja taisi useampikin meistä kokea pienen järkytyksen kun huomattiin kuinka monta suomalaista paikalla olikaan. Kuudestatoista opiskelijasta 12(!!) oli suomalaisia, paikalla oli myös kaksi ruotalaista, yksi saksalainen ja yksi namibialainen, joka opiskelee pohjoisessa, mutta on suorittamassa yhtä semesteriä unamilla. Eikä tuossa ole edes kaikki tällä hetkellä täällä opiskelemassa/työharjoittelua tekemässä olevat suomalaiset. Siirryimme kyydeillä clubille, jossa hetken aikaa saimme tutustua paikkoihin ennenkuin pöytämme oli katettu. Ja kylläpä vaan oli paikka aika upea. Useampi ravintola, erilaisia kauppoja, ulkobaari, golfkenttä.... Huhhu! Lounaan söimme buffetista ja ruoka sekä jälkkäri oli kyllä hyvää! Ilmanen ruokahan kelpaa tietenkin aina, mutta eipä kyllä ollut muutenkaan valittamista. Kolmen pintaan olimme takaisin unamilla, jossa vaihdoimme vielä numeroita joidenkin opiskelijoiden kanssa ennen kuin suuntasimme kaupungin kautta kotia. Harmiteltiin, että tämmönen oli nyt vasta! Meillä ei päiviä oo enää kuin muutama ja nyt tutustuttiin moneen uuteen ihmiseen. Ihan tylsää!

Ryhmäkuva!

Lauantaina nukuttiinkin yövuoron jäljiltä pitkään, rentoiltiin altaalla ja illalla lähdettiin ulos Warehouseen istumaan Millan ja Toinin kanssa, joihin silloin perjantaina tutustuttiin. Hirveän pitkään ei taaaskaan jaksettu olla ja suunnattiin KFC:n kautta kotia. Vaikka tällä kertaa ruoka sieltä olikin ihan hyvää, niin kyllä luottokfc sai jälleen kerran mahan kipeeksi. Tästä eteenpäin eikoskaanenää-päätös kyllä pitää! :D Tää viikonloppu olikin meillä täällä viiminen laatuaan, aika se vaan jatkaa juoksemistaa edelleenki! Kohta täytyy oikeasti ruveta pakkaamaan, koska kaiken tavaran mahuttaminen rinkkaan tulee olemaan uroteko. :D 

Vielä vähän aurinkoa

Maanantaina mennään vielä viimistä kertaa sairaalalle hoitamaan paperihommat loppuun ja tutustumaan tubisairaalaan, joka on meille vielä täysin tuntematon osa Katuturan sairaalaa. Samalla käydään viemässä meidän työvaatteet pari hoitajalle, jotka varas ne harjoittelujen aikana. :D

Tänää enää Namibia TJ4! Jeee:)

Haleja ja terkkuja <3

-Tia

Payday mayday

Ensimmäinen viikko enskassa siis ohi ja se huipentuikin perjantaiseen yövuoroon. Keskiviikko mentiin vielä samoilla hommilla kun alkuviikkokin ja yritettiin päästä mukaan systemoituun kaaokseen. :D Melkein koko päivä vietettiin seuraten kuinka pientä vauvaa yritettiin auttaa. Äiti oli jo edellisenä päivänä vienyt vauvan terveyskeskukseen, josta heidät oli ohjeistettu tulemaan samantien Katuturaan sairaalaan. Äiti oli kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä päättänyt odottaa seuraavaan päivään. Vauva oli 8 päivän ikäinen ja hänellä oli ilmestynyt potilaskortin mukaan jonkunlaista ihottumaa selkään (joka meistä kyllä näytti mustelmalta) sekä 25% painonlasku muutaman päivän sisällä, vauva ei siis myöskään syönyt kunnolla. Kaikessa timmellyksessä tunnistettiin vauva ja äiti samoiksi, joiden synnytystä oltiin katsomassa aikasemmalla viikolla. Vauvahan oli syntynyt silloin lähes elottomana ja aivan velttona sekä sinisenä, tapaus oli siis se josta kerroin täälläkin ja jossa äitiä oli kohdeltu todellatodella kamalasti, huudettu ja hakattu. Vauvalta ensimmäiseksi mitatut sokerit olivat vain 1,6 ja vauhdilla yritettiinkin sitten saada tippaa ja sokeria tippumaan. Meidän järkytykseksi ensimmäinen tippayritys oli kämmenselkään!?! Tuon ikäsellä kaverilla ei ne suonet edes missään määrin näy tai hyvällä tuurilla oo ees niin paksuja etteikö kanyyli niitä puhkasis samantien. Ja kuten nähtiin eihän siitä mitään tullu. Paikalle tulleet lastenlääkäritkään eivät vauvalla tippaa saannut, loppujan lopuksi oli siis hoitaja/lääkäri per raaja kiinni ja yksi vielä päässä etsimässä suonia! Valehtelematta voi sanoa pistokertoja kertyneen reilusti yli kaksikymmentä. Koko aikana toinen ei jaksanut edes itkeä, hyvä kun silmät pysyivät auki. Lopuksi lääkäri tuikkasi tavallisella injektioneulalla I.O-yhteyden (sääriluuhun luuydinonteloon), josta saatiin edes hiukan nesteitä menemään. Hitaasti, mutta kuitenkin. Sokerit saatiin nousemaan ainakin 3,6. Vauvan kanssa oli touhuttu koko aamupäivä ja vielä siinä vaiheessa kun me lähdettiin kotia, oli lääkärit vielä vauvan luona. Koko sen ajan oli äiti istunu yksinää käytävässä ja missään vaiheessa kukaan ei käynyt kertomassa hälle mikä tilanne on, huhhu. Toivottavasti pikkuinen voi nyt jo paremmin!

Keskiviikkona myös yksi saksalaistytöistä palasi reissun päältä, olivat olleet poikaystävänsä kanssa kiertämässä Namibiaa ja piipahtaneet myös Botswanassa ja Etelä-Afrikassa. Saatiin hyviä vinkkejä Kapkaupunkia varten! Käytiin keskiviikko illalla siis Joe's beerhousessa istumassa ja suunnattiin vielä Warehousen kautta kotia. Torstai otettiin sitten levon kannalta ja valmistauduttiin perjantain yövuoroon.

Yövuoron taukohupia!

Torstaina täällä oli siis osalla ihmisistä palkkapäivä ja perjantai oli itsenäisyyspäivä, joten tiedossa oli kiireinen yö! Töihin matkatessa miä olin jo ihan täpinöissäni, innolla oottaen mitä ilta tuo tullessaan. Ja kyllähän se toikin. Enskassa oli täysi hälinä päällä jo siinä vaiheessa kun saavuttiin, ihmisiä aivan kaikkialla. Arkipäivien ihmismäärä ei ollut siihen verrattuna enää mitään! Ei siinä oikein tyttö tiennyt mihin asettuisi ja mitä menisi katsomaan. Mentiin ensin trauma- ja elvytyshuoneeseen kattomaan mikä on homman nimi, ja jo siihen pikkutilaan oli ängetty kolme potilasta. Myös muu osasto oli tupaten täynnä potilaista! Illasta parhaiten mieleen jäi kyllä ne kaikki pahoinpitelyt ja puukotukset, vaikka olihan siellä muunkii sortin potilasmateriaalia: sydänjuttuja, hengitysvaikeuksia, vatsakipusia ja epileptikkoja. Mitään ihan hengenvaarallisia juttuja ei tuossa yövuorossa ollut, mutta luoja niitten kaiken maailman haavojen määrää. Dressing roomiin oli melkein koko ajan jonoa. Olishan siellä päässy ittekii jo ompelemaa mut josko opettelis sen tän viikon aikana ensin ihan rauhassa! Joku pikkunen haava on kyllä päästä tikkaamaa ennenku täältä kotia tullaa kun siihen mahollisuus on. Pääasiassa ilta meni vitaaleja mitatessa ja potilaita vastaanottaessa siinä observationalueella ja kyllä kanyloimaankin pääsi. Se aika mitä siellä ei ollut, niin pyöri muulla osastolla ihmettelemässä sitä menoa. Huhhu, aikamoista! Kahden pintaan sai siltä yöltä riittää ja huristeltiin taksilla kotia. Yhdentoista jälkeen siellä olikin meno hieman rahoittunut, helvetti olisi kuulemma revennyt siinä neljän aikaan uudestaan. 

Girls nightout, kippis!

Namiiii

Lauantaina herättiinkin suht ajoissa, että kerettiin illan juomaostoksille ennen kuin nää täällä lopettaa alkoholin myynnin yhden jälkeen! Suunnitelmissa oli jonkuusortin partyt, kun osa likoista lähtee ensi viikonloppuna Etoshaan joka sitten taas on miun ja Marin vika vkl täällä! Juhlittiin siis hieman etukäteen. Tehtiin yhdessä ihan sikahyvää ruokaa ja puolen yön maissa lähdettiin meille uuteen paikkaan Club Londoniin. Ihan hullun hauska ilta oli! Tanssittiin, naurettiin ja otettiin kuvia, jotka ei kyllä missään määrin oo julkasukelposia. :D Ja nääki mummot jakso jopa olla pilkkuun asti, jonka jälkeen napattiin paikallisesta pikaruokapaikasta Nandosista ruoat mukaan ennen kotiin menoa! Sunnuntaina tuntukin sitten luissa ja ytimissä asti, että sitä on ollut tytöt viihteellä. Huhhu! Tänään oli tarkoitus mennä Home of good hopeen, mutta aamusta asti on satanut ku saavista kaatamalla. Iiiiihan koko päivän, hyi! Ja koska siellä ollaan ulkopuuhissa, jätettiin sinne meno välistä. Huomenna sitten takaisin sairaalalle viimeiseen harkkaviikkoon!

Meillä on tänään TJ10 Namibiassa ja päälle vielä se seittemän päivää Kapkaupungissa, kyllä käy vähiin! Ei kyllä oikein haittaa, vaikka täällä on ihan mahtavaa ollutkin nii on se aina ihanaa palata kotiin! Enää ei tartte ressata kun vaan siitä, että miten saa kaiken ostetun mahutettua rinkkaan.... 

Haleja ja terkkuja! <3

-Tia

Casualty

Perjantaina kello herätti puoli kuudelta ja otettiin siis suunta Marin kanssa kohti Swakopmundia. Matkattiin sinne semmosella pikkubussilla joka vei ovelta ovelle, hyvää palvelua! Huonona puolena kyllä oli se, että saatiin matkata bussissa ympäri Windhoekissa keräämässä muita matkustajia noin tunnin ajan. Kuskillamme oli taas kerran ihana tutuksi tullut ajotyyli, jota useammat täällä harrastaa. Hirveitä kiihytyksiä ja jäätäviä jarrutuksia, jipii! Meidän iloksi tää hurjastelija oli kyllä muutaman tunnin etuajassa perillä, eikä peppuja tarttenu puuduttaa ihan niin kauaa kun oli aluksi luullut.

Viikonloppuna yövyttiin Amanpuri nimisellä lodgella, joka oli aamupalaa (full english breakfest tulee jo korvista ulos) lukuunottamatta oikein oiva valinta. Henkilökunta oli tosi ystävällistä ja sängyt ihan hullun mukavat! Ihan hullulla tuurilla samana viikonloppuna ja samalle lodgelle paikalle sattui myös ryhmä norjalaisia, jotka asustelevat toisessa guesthousessa Windhoekissa ja ovat myös tekemässä harjoittelua Katuturassa. Pieni hämmennys iski kun huomattiin heidän guesthousensa logolla varattu auto ja tajuttiin asian laita. :D Perille päästyä suunnattiin ensimmäiseksi syömään pitsaa italialaiseen Napolitana ravintolaan ja sen jälkeen sunnattiin Snake parkkiin. Terraarioita siellä oli kolmessa eri huoneessa ja käärmeitä monenmoisia. Lajeja niin Namibiasta kuin Etelä-Afrikasta sekä muutama myös muualta maailmasta. Hirmu söpöjä kavereita! Löytyi sieltä myös liskoja ja skorpioneja (älllöjä) sekä hämiksiä. Tämän jälkeen vaan käveltiin ympäriinsä ja tutustuttiin kaupunkiin, kun viime reissulla semmoiseen ei ollut aikaa.

Lepardikäärme!

Söpöliini

Iltapäivästä suunnattiin takaisin lodgelle lähikaupan kautta, josta napattiin muutamat hengailusiiderit ja -oluet. Vietettiin aikaan huoneessa istuskellen, kun yhtäkkiä ilmesty hiukan vanhempi rouvashenkilö ovesta sisään tarjoten kaunespalveluitaan. Hetken pähkäilyn jälkeen innostuttiin ottamaan sitten manikyyrit ja pedikyyrit. Ensimmäinen tuommoinen tyttöjen juttu johon reissun aikana törsättiin, onhan tässä nyt vähän jo hemmottelua ansaittukin! Joten mikäs siinä ollessa, toisen puuhaillessa ja itte rentoutuessa. Koskaan aikasemmin en oo tuommosiin ees haksahtanu. :D Illasta suunnattiin vielä tämän naisen suosittelemaan ravintolaan, Kücki's pubiin, syömään. Maiston miekkakalaa ja ihan hyväähän se oli!

Hemmottelua!

Perjantaina suunnattiin suht aikasin nukkumaan, sillä lauantaina oli taas aikanen herätys eessä. Kaheksalta tuli kyyti lodgelta hakemaan kohti Walvis bayta ja katamaraaniristeilyä jossa oli tarkoitus kuikuilla hylkeitä ja delfiinejä! Melkein heti lähdön jälkeen kannelle laskeutui eka pelikaanikaveri nimeltään JayJay, joka tallusteli menemään ympäriinsä. Hassu ja ihan hullun kokonen otus! JayJayn jälkeen matkaan hyppäs hylje! Sekin vaan läpsytteli kantta pitkin kalan perässä, jonka jälkeen esitteli läiskytystemppujaan vedestä kastellen kaikki liian lähellä olevat. Elukoihin tutustumisen jälkeen matkattiin ensin kohti osterifarmia, joka näkyi hurjana määränä merenpinnalla kelluvina poijuina. Oppaan mukaan täällä on kuulemma yhdet maailman parhaista ostereista. Sen ohitettua jatkettiin kohti niemen kärkeä ja matkalla rupesi rannalla näkymään hurjia määriä mustia läikkiä; hylkeitä! Rantaviiva oli ihan täynnä niitä ja kyllä ne myös kuulukin, ihan hurjaa mekkalaa piti. Jälleen saatiin tietoisku oppaalta, hylkeitä on kuulemma nykypäivänä kymmeniä tuhansia. Niemen kärjen jälkeen yritettiin metsästää niitä delfiinejä, mut eipä vaan tahtoneet toiset näyttäytyä. Tyhmääää. Takastulomatkalla pistettiin tarjoilut pystyyn ja päästiinkin maistamaan ostereita. Empähän oo koskaan aikasemmin niitä maistanu, eikä kyllä välttämättä tartte uuestaakaan syyä. Ei ne nyt pahoja ollu, mut se koostumus oli aika inha. :D Paluumatkalla moikkamaa tuli vielä toinenkin pelikaani, Peaches. Se oli hiukan pienempi ja vaaleanpunertava ja yhtälailla hinku kalaa! Vielä juuri ennen laituria toinenkin hylje tuli vielä kyytiin, tää kaveri oli nimeltään Bubbles. Muutama kyytiläinen sai siltä aika märkiä halauksia ja miunki sylissä se tuli kalan perässä käväsemään. Kuinka sulonen! Lodgelle palattua harmiteltiin norjalaisille, ettei delfiinejä näkynyt. He olivat myös olleet samanmoisella risteilyllä, eikä ne kaverit ollu niillekkään näyttäytyny. Mieltä hiukan paransi kun heidän oppaansa tokaisin, että ihmettelee miksi niitä edes kutsutaan hylje- ja delfiiniristeilyiksi kun ei siellä niitä delfiinejä melkein koskaan ole. :D

Sieltä se tallustaa

Iltapäivällä hengailtiin muutama tunti lodgella ennen kuin lähdettiin syömään. Tarkoituksena oli mennä Lighthouseravintolaan joka sijaitsi vanhassa majakassa. Vaikka puitteet lupasikin hyvää, saatiin aika huonoja kommentteja siitä joten vaihdettiinkin lennossa päätöstä ja mentiikin tuttuun italialaiseen! Ja oli kyllä ihan hyvä päätös koska siellä oli aivan älyttömän hyvää pastaa. Norjalaiset olivat pyytäneet meitäkin illasta paikalliseen baarin istuskelemaan ja käytiinkin vilkaisemassa paikkaa takastulomatkalla ravintolasta. Lodgella kuitenkin huomattiin, että heidän ryhmänsä oli vasta lähdössä syömään, joten baariin meno jäisi aika myöhäseksi. Ja koska meistä on tullu ihan hurjia mummoja täällä, todettiinkin sängyn olevan paljon houkuttelevampi paikka! Kaaduttiin siis väsyineinä kymmenen jälkeen petiin ja saatiinkin pitkät sekä hyvät yöunet. :D Seuraavana aamuna sitten aamupalalla näkykin useita aika darrasia olotiloja.

Kalaa napaan!

National marine aquarium

Sunnuntaina vielä ennen lähtöä käytiin kaupungilla kävelemässä ja suunnattiin myös National marine aquariumiin kattomaan kaloja. Ihan kiva paikka joskin hiukan pieni, pääaltaassa oli hauska käytävä jossa pääsi tutkiskelemaan kaloja.Ooteltiin lodgella kyytiä kun tuli soitto hieman ennen kahta "4min ja siellä" ja meidät haettiinkin ensimmäisinä. Päästiin varaamaan etupenkin paikat, mutta jälleen kierrettiin ympäri kaupunkia keräilemässä muita kyytiläisiä. Onneksi tällä kuskilla oli hiukan paremmat ajotaidot! Tää kaveri oli muutenkin vähän rauhallisempi kuski ja todettiinkin, että tällä kertaa taitaa aikataulu pitää paikkaansa. Kuitenkin vähän alle puolessa välissä matkaa pysähdyttiin yllättäen tiensivuun ja kuski huikkasi, että joku muu ajaa meidät kotia ja häippäsi. Hetken päästä ilmestyikin sama nuori kaveri, joka ajoi meidät Swakoppiin ja päästiin jatkamaan matkaa. Kaveri kirikin jälleen ja oltiin seittemän pintaan takaisin kotona! Taitaa olla tältä koko reissulta tuo takapuolen puuduttaminen jo aika maksimissaan, kun matkat Windhoekin ja Swakopin välillä tuntuivat ikuisuuksilta ja jo tunnin istuminen alkoi olla tuskaa. Innolla siis ootellen lentoja kotiin!

Rausku

Maanantaina suunnatiinkin sitten kohti viimeistä harkkaa ensiapuun. Aamusta päästiin ensimmäiseksi pyyhkimään pölyjä ja täyttämään kärrejä. Siivoaminen on siis ihan normaalia hoitajan hommaa täällä ja siivojat tuntuvat vain pesevän lattioita. Hiukan myöhemmin saatiin nopea orientation osastosta, mikä oli ihan hyvä sillä alun sairaalakierrokselta oli päässyt unohtumaan tuo enskan systeemi. Systeemi, jossa ei kyllä ole minkään sortin järkeä. Ihmisiä vain lappaa sisään ja ulos, potilaat kävelee omineen sisään nykimään hoitajan tai lääkärin hihasta. Koko hommassa ei tunnu olevan minkäänlaista järjestystä. Jokainen potilas tulee observationalueen kautta, jossa mitataan verenpaine, lämpö, pulssi ja saturaatio sekä kirjoitetaan potilaiden vihkoseen miksi tämä on hakeutunut ensiapuun. Usein myös laitetaan tippa. Tämän jälkeen potilaat sirotellaan tilasta riippuen ympäri osastoa oottamaan lääkärin tapaamista. Yhdessä paikassa ne jotka voivat istua, toisessa ne jotka eivät ole tarpeeksi stabiileja siihen, gynen potilaat kolmannessa, lapset neljännessä paikassa jne. Vaikka olisi vuotava haava tai välillä tuntuu, että joku raaja irti, kaikki oottavat mittauksien jälkeen. Lääkärin tapaamisen jälkeen joko siirretään enskan omalle tarkkailualueelle, Big roomiin jos on tarve pitempiaikaiseen tarkkailuun, osastolle tai kotiin. Kuulostaa suht selkeältä, mutta ei missään määrin konkreettisesti sitä ole. :D Osastolta löytyy myös yksi epästeriili sali, jossa tehdään ainakin paiseiden puhkasua sekä elvytyshuone kaikkine tavaroineen.

Enskan käytävää

Maanantai vietettiin pääasiassa dressing roomissa höpöttäessä hoitajien ja paikallisten opiskelijoiden kanssa. Dressing roomissa hoidetaan injektiot, ompeleminen (jonka pääasiassa hoitajat tekee) sekä raskauspissatestit. Jälleen yksi asia mitä ei vaan taas käsitä, MIKSI ensiapu on paikka raskaustesteille........ Ne kun tuppaa vielä olemaan suurin potilaserä koko päivän ajalta. Päästiin päivän aikana sivistämään jopa yhtä hoitajaa hieman, kun tuli puhe jääkarhuista. Toinen ihan oikeasti luuli, että niitä on olemassa vaan elokuvissa! :D

Katastrofikärryssä on jotain kotisuomesta!!

Osastolla on nyt myös kaksi norjalaista (sieltä toisesta guesthousesta) tekemässä harjoittelua ja heidän kanssaan vietettiin tämä päivä lajitellessa ja laskiessa. Sairaalalle oli siis tuotu kärri joka sisälsi hullun määrän tavaraa eri laatikoissa ja kasseissa. Ilmeisesti kärri on jonkinlaista katastrofitilannetta varten valmiina ympäri vuoden ja sitä päivitetään puolen vuoden välein. Meidän tuurilla tottakai se osui meijän harkan ajaksi ja poikien kanssa päästiinkin tarkastamaan kaikkien tavaroiden, intubaatioputkista kanyyleihin sekä taitoksiin, päivämäärät ja korvaamaan vanhentuneet uusilla. Hiphei! Kyllä siinä hetken taas mietti, että mitäs harkkaa olikaan suorittamassa. :D Päivittäminen ei kyllä tehnyt missään määrin huonoa, sillä vanhimmat eräpäivät olivat vuodelta 2007... Kovasti vaan ihmetyttää miten se on mahollista jos kärri kerran tarkastetaan puolen vuoden välein, tainnut mennä ohi silmien noin niiko seittemän vuoden ajan nuo vanhentuneet tavarat.

Epästeriili sali

Päivällä ennen kotiin lähtöä käytiin vielä kuuntelemassa koulutustilaisuus deffan käytöstä. On vaan kyllä hankalaksi tehty täällä kaikki, koska tuokin laite oli niin monimutkainen mitä vaan saattaa olla. Koneesta täytyy elvytystilanteessa itte tunnistaa rytmi ja arvioida defibrilloinnin tarve, mikä on kyllä aikamoinen riskitekijä. Varsinkin täällä kun tuntuu, että monet asiat tehdään aika puolivillaisesti. Miksei sitten se rytmin tsekkaaminenkin. Enkä kyllä tiiä kuinka kummonen koulutus näillä on noitten rytmien tunnistamiseen. Samalla masiinalla tehdään myös kardioversio (sydämen rytminsiirto). Deffasta tulee kardioversiossa painaa nappia joka ajoittaa iskun oikeaan kohtaan, jos tämän unohtaa tehdä tulee isku samantien kun nappia painaa. Ei siis mikään maailman turvallisin kapine osaamattomissa käsissä.

Semmosta siis ekoina päivinä enskassa, josko loppuviikosta pääsisi jopa tekemään jotain potilaisiin liittyvääkin! :D

Haleja ja terkkuja! <3

-Tia

Tositoimissa

Viikonloppu vilisti jälleen vauhdilla ohi ja aika täälläkin alkaa lähestymään loppuaan. Huomenna meillä on tasan kolme viikkoa enää jäljellä! Vaikka kolme kuukautta ajatuksena tuntuu pitkältä ajalta, on täällä aika kyllä lentänyt. Vastahan me tultiin! Onneksi saadaan vielä se viikko lomailla Kapkaupungissa ennen kotiin ja arkeen palaamista. Vaikka ollaankin harjotteluita oltu tekemässä, on elämä täällä muutoin aika lepposaa. Aurinkoa, uima-allasta ja mielenkiintosia reissuja vapaa-ajalla, ei valittamista!

Tämä viikko oltiin siis vielä synnärillä ja tiistainen työvuoro olikin aika mieleenpainuva. Päivän ensimmäisiä synnytyksiä kun oltiin seuraamassa, ei toinen niistä sujunutkaan yhtä nopeasti mihin täällä on tottunut. Äiti ei aluksi ponnistanut kunnolla, jos ollenkaan, syystä jota me ei saatu selville. Pahinta katottavaa siinä oli kyllä äidin kohtelu hoitajilta. Hoitajat tiuskivat ja melkein huusivat hänelle, löivät, sanoivat äidin tappavan lapsensa ja katsomassa oleva opiskelijalauma meitä lukuunottamatta vain naureskeli. Kyllä siinä tuli sivusta seuratessa aika järkyttynyt ja paha olo. Vauva kun pullahti tähän maailmaan, oli se meidän silmiin aika elottoman oloinen. Veltto ja sinertävä. Hoitaja heilutteli vauvaa äidin silmien edessä ja käski hänen katsovan mitä on vauvalleen tehnyt, mieli teki sanoa että vie se nyt jo herranjumala virvoteltavaksi se vauva! Seurattiin sitten heitä virvotteluhuoneeseen, jossa hoitaja imi vauvan hengitystiet ja antoi happea sekä yritti hieromalla aktivoida vauvaa. Onneksi nuo pikkuiset on sitkeitä tapauksia ja tämäkin kaveri selvisi. Tämä oli jo äidin viides raskaus, joten hämärän peittoon jäi miksi tällä kertaa meni näin. Mielessä myös hieman pyöri, josko äiti ei olisi lastaan halunnut. Kuitenkin hoitajan synnytyksen aikana kysyessä hän vastasi vauvan olevan toivottu. Mistäs sitä tietää.

Pikkunen

Päivän mittaan tehtiin jälleen kaikenmoisia nakkihommia, mittailtiin kontrolleja ja miäkii opettelin käyttämään CTG-masiinaa, jolla voidaan mitata vauvan sydänääniä sekä supistuksia. Juuri ennen kun oltiin kotiin lähdössä, käveli uusi äiti jälleen saliin. Tuumittiin sitten, että jos vielä yksi synnytys katsottaisiin ennen kotiin lähtöä. Olin sitten siirtämässä synnytyspakkauksen päältä äidin papereita pois, kun hoitaja tokaisi miulle "put gloves on". Miä siinä tottelin ja oletin, että avustan hoitajaa vauvan kanssa tai ojentelen jotain. Oli tämän tytön luulot kyllä ihan väärät. Steriilit hanskat kun olin saanut puettua, käski hoitaja miut äidin luokse ja rupesi ohjeistamaan miten tuen syntyvää vauvaa. Siinä vaiheessa vasta tajusin, että hoitaja pistää miut hoitamaan synnytyksen! Pieni paniikki meinasi iskeä, ja tytöillekin tokasin suomeksi "miuta pelottaa varmaa enempi ku tota äitiä". Hoitaja kuitenkin ohjeisti koko ajan vieressä miten toimia ja kävin myös itte mielessä läpi, että mitä se Jussi opettikaan synnytyksen hoitamisesta. Sieltä se vauva vaan putkahti ihan oppikirjan mukaan ja onneksi tämä synnytys kävi nopiasti! Salaa myös onnittelin itteäni mielessä, etten tiputtanu vauvaa kun nostin sen äiti rintamukselle. Phuuh. Sain napanuoran leikattua ja vauvan siirrettyä lämpöpöydälle vasta kun rupesi kädet tärisemään. Paikalla ollut lääkäri vähän naureskeli ääneen ja siinä vaiheessa hällekin totesin, että oli muuten eka synnytys jonka hoidin. :D Hoidin vauvan siinä valmiiksi ja pistin kapaloon, kun minua neuvonut hoitaja katosi jonnekin. Ruvettiin pähkäilemään, että kukas sen istukan sieltä auttaa ulos. Lääkäri totesi, ettei ole itsekään tehnyt tuota moneen aikaan ja miulla ei ollu mitään halua ruveta yksinään ottamaan sitä ulos. Yksi tytöistä kävi sitten kipaisemassa hoitajan takaisin ja tämä ilmoitti, että miun synnytys ja miä hoidan loppuun. Meille kun on ohjeistettu kotipuolessa, ettei istukkaa vedetä ulos vaan sen annetaan tulla, niin täällä toimitaan kyllä ihan päinvastoin. Äiteihin kyllä pistetää vauvan syntymän jälkeen oksitosiinia istukkaa varten, mutta omiin silmiin aika kovakouraisesti ne sitä ulos ottaa. Sanoin itse hoitajalle, etten halua vetää istukkaa ulos ja hän avustikin painamalla äitin vatsasta. Kyllä se sieltä sitten vaan tuli ilman vetämistäkin! Lopuksi vielä tarkastettiin, ettei äiti vaan ole revennyt (onneksi ei, koska ompelemaan en ois kyllä ruvennut!!). Autettiin äiti paareille vauvan kanssa oottelemaan siirtoa post-natalille ja otettiin kontrollit. Sitten vielä salin siivous ja valmiiksi laitto seuraavaa äitiä varten! Lääkäri kysyi jossain vaiheessa hymyssä suin, että mikä fiilis. En oikein osannu vastata kun en oikein tiiä, aika hämmentävä. :D 

Vieläkii fiilis on aika hämmentyny. Vaikka kaikki sujuikin hyvin, ympäristöä voisi väittää aika turvalliseksi ja vieressä oli joku joka ohjeisti, teen tän homman uuestaan mielelläni vasta seuraavan kerran kun on ihan pakko. Eli alanvaihtoa ei oo ainakaan näillä näkymin eessä. :D Toisaalta tietenkin tulevaisuutta ajatellen, ei se pahitteeksi ole, että on jo yksi kokemus plakkarissa. Mutta silti. Jälkikäteen kun oon miettinyt, jos hoitaja olisi miulta kysyny eikä vaan käskeny, oisin saattanu kieltäytyä kunniasta. Tuossa kun ei oikein kerennyt ees kieltäytyä. Myös jos miut olisi käsketty leikkaamaan episiotomia, olisin mielummin vaikka kävellyt koko sairaalasta ulos kun tehnyt sen. Meillähän ei ole edes lanssissa synnytystilanteessa lupaa tehdä sitä Suomessa. Eli jos selitykseksi ei olisi riittänyt osaamattomuus, kouluttamattomuus sekä haluttomuus, oisin vaikka lopettanu  koko synnärin harkan siihen. Toinen mitä en olisi suostunut tekemään, olisi ollut se ompeleminen. Myöskin asia mitä meille ei ole edes koulussa opetettu, ompelemaan yhtään mitään. En olisi kyllä halunnut alottaa noinkin isosta ja tärkeestä asiasta ihmiselle. Synnytyksen aiheuttaman repeämän kun ompelee päin kettuja, voi seuraukset olla aika suuret. Kiiiitos ei. Onneksi näitä kumpaakaan ei tullut eteen, niin pääsi myös välttymään siltä ehkä jopa kiusalliselta tilanteelta, jonka kieltäytyminen olisi aiheuttanut.

Semmonen oli siis se tiistainen työpäivä. Keskiviikona nukuttiinkin sitten onnellisina pitkään ilman herätyskelloa, koska eessä oli ensimmäinen yövuoro. Päivä kerättiin voimia altaalla ja auringossa makoillen ja seittemän aikaan paukattiin sairaalalle. Ensimmäisen tunnin aikana poksahtikin jälleen kolme naista lähes samaan aikaan, joista kahta synnytystä kerettiin seuraamaan. Ensimmäistä hoiti hieman iäkkäämpi aika tomera täti. Meille hän lämpeni hiukkasen kun selvisi, että ollaan Suomesta. Tämä hoitaja oli jokunen vuosi takaperin itsekin käynyt meilläpäin ja vierailluista kaupungeista muisti Lahden! Toista synnytystä hoiti sitten nuorempi hoitaja, joka oli melkein yhtä topakka täti. Jotenkin omassa mielessä on ollut, että edes nuoremmat hoitajat olisivat vähän lämpimämpiä ja lempeämpiä, mutta eiii. Synnyttävä äiti oli VASTA 15-vuotias ja toinen vaan hokee sille, että vihaa huutamista joten älähän huuda. Aha. Me jäätiin siihen sitten seuraamaan toisen supistuksia, kun hoitaja vaan seilasi eestaas ja tekstasi ja höpötti puhelimeen. Ruvettin katsomaan, että kyllä sieltä pää jo näkyy kun hoitaja oli virittelemässä tippaa. Ilmeisesti, koska hänen mielestään pää ei ollut laskeutunut tai jotain. Eipä ollut joo. Mari lähti sitten hakemaan hoitajaa kun oltiin ensin kirottu, ettei kai tässä nyt joudu kahdestaan ruveta hommiin. Tämä oli sitten vain tokaissut, että haeppa se kollegas ja pedatkaa nuo sängyt. Ei olla varmaan ikinä ennen niin vauhdilla pedattu, kun ei oltu edes varmoja, että menikö se hoitaja sinne saliin vai ei. Mentiin takaisin seuraamaan ja onneksi se hoitajakin oli sitten suvainnut saapua paikalle ja jättänyt tipat sikseen. Vauva saatiin maailmaan ja rutiinit taas tehtyä, kun tyttönen ilmoitti ettei halua hoitajan ompelevan häntä. Oltiin siinä vähän ihmetyksissä jokainen, että mitähän. Hoitaja kävi ilmeisesti pyytämässä lääkärin paikalle ja aika kovin sanoin he tyttöselle selittivät tilannetta. Kaikeksi onneksi hän antoi loppujan lopuksi itsensä ommella, sillä toisen asteen repeämä pitkin perineumia olisi aiheuttanut aikamoisia ongelmia ompelemattomana.

Vielä pikkusempi!

Hetken aikaa kerettiin istuskelemaan sen jälkeen, kun kaikki kolme aktiivisessa vaiheessa ollutta oli jo synnyttänyt. Sitten rupesi kuulumaan huutoa yhdestä huoneesta, jossa oli päivällä saapunut nainen. Iltakierrolla oli sanottu, että hän on vain kolmisen senttiä auki joten kiirettä ei olisi pitänyt olla. Hoitaja kuitenkin tarkistaessa huomasi, että sieltä se vauva on vaan tulossa ja pisti naisen kävelemään saliin. Täällähän tosiaan, ootetaan huoneissa siihen asti kunnes pää näkyy ja sitten äidit saavat vielä tallustaa omin voimin synnytyssaliin... Nainen sai juuri ja juuri käveltyä sängylle makaamaan, kun hoitaja käski minun lähteä hakemaan toista hoitajaa ja pyytää häntä kutsumaan lääkärin. Saliin palatessani huomasinkin, että vauva olikin perätilassa ja näkyvissä oli pelkät jalat! Toinen hoitaja tallusti kaikessa rauhassa saliin ja vasta siellä ymmärsi tilanteen. Ilmeisesti hoitajilla oli kuitenkin ollut etukäteen tiedossa, että vauva olisi väärin päin tulossa. Toinenkin hoitaja nappasi hanskat käteen ja siinä katsottiin vieressä kun aikalailla kaivamalla he onneksi saivat vauvan ulos suht nopeasti. Vauva oli pieni kuin mikä, Mari veikkasi maksimissaan kahta kiloa. Jälleen kerran siirryttiin virvotteluhuoneeseen, hoitaja imi vauvan hengitystiet ja antoi myös happea ja hieroskeli vauvaa. Tämäkin tapaus oli sitkeää sorttia ja sieltä pikkunen virkosi. Kävin tarkistamassa raskausviikot kun ihmeteltiin vauvan kokoa ja 36 niitä oli täynnä. Hoitajalta kysyttiin ja hänkin sanoin, ettei varmuutta oikeista viikoista ole. Äiti itse oli sanonut, että olisi jo yhdeksännellä kuulla. Kun vauvan tila oli suht stabiili käytiin viemässä hänet premunittiin eli ennenaikaisesti syntyneiden osastolle tarkkailuun. Samailla vähän vilkuiltiin ympärille ja kyllä siellä oli paljon niin pikkusia vauvoja. Yhden pintaan raahauduttiin sitten kotia, jäi yövuoro vähän puolikkaaksi kun myöhemmäksi ei olisi kehdannut enää pyytää isäntäperheen pojalta kyytiä. Taksilla kun ei oikein ole asiaa täällä yöllä liikkua, ainakaan kahdestaan. Osaston hoitajatkin varmistivat millä oltiin menossa kotia ja totesit taksien olevan riskipeliä.

Semmonen oli se synnärin harjoittelu. Paljon tuli nähtyä ja koettua, varsinkin tämän viikon vuorot olivat aika mieleenpainuvia. Ensi viikolla suunnataan sitten ensiavun ihmeellisen maailmaan! Se tuleekin olemaan meidän viiminen harjoittelu täällä.

Tiistai-iltana oltiin jälleen Warehouse theaterissa, tällä kertaa katsomassa ranskalais-kongolaista jazzbändiä! Sanoista ei kukaan muu kuin meidän musiikkityttö ymmärtänyt mitään, mutta musiikki oli hyvää ja mukaansatempaavaa. Ihmisten esityksessä mukanaolo oli kyllä taas ihan eri luokkaa kuin Suomessa! Vaikka kyseessä olikin istumapaikoin varattu esiintymispaikka, monet nousivat penkeistään lavan vierustalle tanssimaan. Ei yhtään huonompi ilta!

Takasin näihin maisemiin, jeee!

Huomenna aamusta suunnataan Marin kanssa viikonlopuksi Swakopmundiin. Viime visiitti oli sen verran lyhyt ja aktiviteettien täyttämä, että tahdottiin lähtä uudestaan! Kyyti tulee hakemaan aamulla kuuden aikaan kotiovelta ja sunnuntaina meidät tuodaan jälleen kotiovelle asti, ihan hyvää palvelua joo! Pientä aktiviteettiä ollaan jo etukäteen varattu, mutta niistä lisää toivottavasti sitten kuvien kera viikonlopun jälkeen. Kivaaaa!:)

Haleja ja terkkuja kotia <3

-Tia