Tositoimissa

Viikonloppu vilisti jälleen vauhdilla ohi ja aika täälläkin alkaa lähestymään loppuaan. Huomenna meillä on tasan kolme viikkoa enää jäljellä! Vaikka kolme kuukautta ajatuksena tuntuu pitkältä ajalta, on täällä aika kyllä lentänyt. Vastahan me tultiin! Onneksi saadaan vielä se viikko lomailla Kapkaupungissa ennen kotiin ja arkeen palaamista. Vaikka ollaankin harjotteluita oltu tekemässä, on elämä täällä muutoin aika lepposaa. Aurinkoa, uima-allasta ja mielenkiintosia reissuja vapaa-ajalla, ei valittamista!

Tämä viikko oltiin siis vielä synnärillä ja tiistainen työvuoro olikin aika mieleenpainuva. Päivän ensimmäisiä synnytyksiä kun oltiin seuraamassa, ei toinen niistä sujunutkaan yhtä nopeasti mihin täällä on tottunut. Äiti ei aluksi ponnistanut kunnolla, jos ollenkaan, syystä jota me ei saatu selville. Pahinta katottavaa siinä oli kyllä äidin kohtelu hoitajilta. Hoitajat tiuskivat ja melkein huusivat hänelle, löivät, sanoivat äidin tappavan lapsensa ja katsomassa oleva opiskelijalauma meitä lukuunottamatta vain naureskeli. Kyllä siinä tuli sivusta seuratessa aika järkyttynyt ja paha olo. Vauva kun pullahti tähän maailmaan, oli se meidän silmiin aika elottoman oloinen. Veltto ja sinertävä. Hoitaja heilutteli vauvaa äidin silmien edessä ja käski hänen katsovan mitä on vauvalleen tehnyt, mieli teki sanoa että vie se nyt jo herranjumala virvoteltavaksi se vauva! Seurattiin sitten heitä virvotteluhuoneeseen, jossa hoitaja imi vauvan hengitystiet ja antoi happea sekä yritti hieromalla aktivoida vauvaa. Onneksi nuo pikkuiset on sitkeitä tapauksia ja tämäkin kaveri selvisi. Tämä oli jo äidin viides raskaus, joten hämärän peittoon jäi miksi tällä kertaa meni näin. Mielessä myös hieman pyöri, josko äiti ei olisi lastaan halunnut. Kuitenkin hoitajan synnytyksen aikana kysyessä hän vastasi vauvan olevan toivottu. Mistäs sitä tietää.

Pikkunen

Päivän mittaan tehtiin jälleen kaikenmoisia nakkihommia, mittailtiin kontrolleja ja miäkii opettelin käyttämään CTG-masiinaa, jolla voidaan mitata vauvan sydänääniä sekä supistuksia. Juuri ennen kun oltiin kotiin lähdössä, käveli uusi äiti jälleen saliin. Tuumittiin sitten, että jos vielä yksi synnytys katsottaisiin ennen kotiin lähtöä. Olin sitten siirtämässä synnytyspakkauksen päältä äidin papereita pois, kun hoitaja tokaisi miulle "put gloves on". Miä siinä tottelin ja oletin, että avustan hoitajaa vauvan kanssa tai ojentelen jotain. Oli tämän tytön luulot kyllä ihan väärät. Steriilit hanskat kun olin saanut puettua, käski hoitaja miut äidin luokse ja rupesi ohjeistamaan miten tuen syntyvää vauvaa. Siinä vaiheessa vasta tajusin, että hoitaja pistää miut hoitamaan synnytyksen! Pieni paniikki meinasi iskeä, ja tytöillekin tokasin suomeksi "miuta pelottaa varmaa enempi ku tota äitiä". Hoitaja kuitenkin ohjeisti koko ajan vieressä miten toimia ja kävin myös itte mielessä läpi, että mitä se Jussi opettikaan synnytyksen hoitamisesta. Sieltä se vauva vaan putkahti ihan oppikirjan mukaan ja onneksi tämä synnytys kävi nopiasti! Salaa myös onnittelin itteäni mielessä, etten tiputtanu vauvaa kun nostin sen äiti rintamukselle. Phuuh. Sain napanuoran leikattua ja vauvan siirrettyä lämpöpöydälle vasta kun rupesi kädet tärisemään. Paikalla ollut lääkäri vähän naureskeli ääneen ja siinä vaiheessa hällekin totesin, että oli muuten eka synnytys jonka hoidin. :D Hoidin vauvan siinä valmiiksi ja pistin kapaloon, kun minua neuvonut hoitaja katosi jonnekin. Ruvettiin pähkäilemään, että kukas sen istukan sieltä auttaa ulos. Lääkäri totesi, ettei ole itsekään tehnyt tuota moneen aikaan ja miulla ei ollu mitään halua ruveta yksinään ottamaan sitä ulos. Yksi tytöistä kävi sitten kipaisemassa hoitajan takaisin ja tämä ilmoitti, että miun synnytys ja miä hoidan loppuun. Meille kun on ohjeistettu kotipuolessa, ettei istukkaa vedetä ulos vaan sen annetaan tulla, niin täällä toimitaan kyllä ihan päinvastoin. Äiteihin kyllä pistetää vauvan syntymän jälkeen oksitosiinia istukkaa varten, mutta omiin silmiin aika kovakouraisesti ne sitä ulos ottaa. Sanoin itse hoitajalle, etten halua vetää istukkaa ulos ja hän avustikin painamalla äitin vatsasta. Kyllä se sieltä sitten vaan tuli ilman vetämistäkin! Lopuksi vielä tarkastettiin, ettei äiti vaan ole revennyt (onneksi ei, koska ompelemaan en ois kyllä ruvennut!!). Autettiin äiti paareille vauvan kanssa oottelemaan siirtoa post-natalille ja otettiin kontrollit. Sitten vielä salin siivous ja valmiiksi laitto seuraavaa äitiä varten! Lääkäri kysyi jossain vaiheessa hymyssä suin, että mikä fiilis. En oikein osannu vastata kun en oikein tiiä, aika hämmentävä. :D 

Vieläkii fiilis on aika hämmentyny. Vaikka kaikki sujuikin hyvin, ympäristöä voisi väittää aika turvalliseksi ja vieressä oli joku joka ohjeisti, teen tän homman uuestaan mielelläni vasta seuraavan kerran kun on ihan pakko. Eli alanvaihtoa ei oo ainakaan näillä näkymin eessä. :D Toisaalta tietenkin tulevaisuutta ajatellen, ei se pahitteeksi ole, että on jo yksi kokemus plakkarissa. Mutta silti. Jälkikäteen kun oon miettinyt, jos hoitaja olisi miulta kysyny eikä vaan käskeny, oisin saattanu kieltäytyä kunniasta. Tuossa kun ei oikein kerennyt ees kieltäytyä. Myös jos miut olisi käsketty leikkaamaan episiotomia, olisin mielummin vaikka kävellyt koko sairaalasta ulos kun tehnyt sen. Meillähän ei ole edes lanssissa synnytystilanteessa lupaa tehdä sitä Suomessa. Eli jos selitykseksi ei olisi riittänyt osaamattomuus, kouluttamattomuus sekä haluttomuus, oisin vaikka lopettanu  koko synnärin harkan siihen. Toinen mitä en olisi suostunut tekemään, olisi ollut se ompeleminen. Myöskin asia mitä meille ei ole edes koulussa opetettu, ompelemaan yhtään mitään. En olisi kyllä halunnut alottaa noinkin isosta ja tärkeestä asiasta ihmiselle. Synnytyksen aiheuttaman repeämän kun ompelee päin kettuja, voi seuraukset olla aika suuret. Kiiiitos ei. Onneksi näitä kumpaakaan ei tullut eteen, niin pääsi myös välttymään siltä ehkä jopa kiusalliselta tilanteelta, jonka kieltäytyminen olisi aiheuttanut.

Semmonen oli siis se tiistainen työpäivä. Keskiviikona nukuttiinkin sitten onnellisina pitkään ilman herätyskelloa, koska eessä oli ensimmäinen yövuoro. Päivä kerättiin voimia altaalla ja auringossa makoillen ja seittemän aikaan paukattiin sairaalalle. Ensimmäisen tunnin aikana poksahtikin jälleen kolme naista lähes samaan aikaan, joista kahta synnytystä kerettiin seuraamaan. Ensimmäistä hoiti hieman iäkkäämpi aika tomera täti. Meille hän lämpeni hiukkasen kun selvisi, että ollaan Suomesta. Tämä hoitaja oli jokunen vuosi takaperin itsekin käynyt meilläpäin ja vierailluista kaupungeista muisti Lahden! Toista synnytystä hoiti sitten nuorempi hoitaja, joka oli melkein yhtä topakka täti. Jotenkin omassa mielessä on ollut, että edes nuoremmat hoitajat olisivat vähän lämpimämpiä ja lempeämpiä, mutta eiii. Synnyttävä äiti oli VASTA 15-vuotias ja toinen vaan hokee sille, että vihaa huutamista joten älähän huuda. Aha. Me jäätiin siihen sitten seuraamaan toisen supistuksia, kun hoitaja vaan seilasi eestaas ja tekstasi ja höpötti puhelimeen. Ruvettin katsomaan, että kyllä sieltä pää jo näkyy kun hoitaja oli virittelemässä tippaa. Ilmeisesti, koska hänen mielestään pää ei ollut laskeutunut tai jotain. Eipä ollut joo. Mari lähti sitten hakemaan hoitajaa kun oltiin ensin kirottu, ettei kai tässä nyt joudu kahdestaan ruveta hommiin. Tämä oli sitten vain tokaissut, että haeppa se kollegas ja pedatkaa nuo sängyt. Ei olla varmaan ikinä ennen niin vauhdilla pedattu, kun ei oltu edes varmoja, että menikö se hoitaja sinne saliin vai ei. Mentiin takaisin seuraamaan ja onneksi se hoitajakin oli sitten suvainnut saapua paikalle ja jättänyt tipat sikseen. Vauva saatiin maailmaan ja rutiinit taas tehtyä, kun tyttönen ilmoitti ettei halua hoitajan ompelevan häntä. Oltiin siinä vähän ihmetyksissä jokainen, että mitähän. Hoitaja kävi ilmeisesti pyytämässä lääkärin paikalle ja aika kovin sanoin he tyttöselle selittivät tilannetta. Kaikeksi onneksi hän antoi loppujan lopuksi itsensä ommella, sillä toisen asteen repeämä pitkin perineumia olisi aiheuttanut aikamoisia ongelmia ompelemattomana.

Vielä pikkusempi!

Hetken aikaa kerettiin istuskelemaan sen jälkeen, kun kaikki kolme aktiivisessa vaiheessa ollutta oli jo synnyttänyt. Sitten rupesi kuulumaan huutoa yhdestä huoneesta, jossa oli päivällä saapunut nainen. Iltakierrolla oli sanottu, että hän on vain kolmisen senttiä auki joten kiirettä ei olisi pitänyt olla. Hoitaja kuitenkin tarkistaessa huomasi, että sieltä se vauva on vaan tulossa ja pisti naisen kävelemään saliin. Täällähän tosiaan, ootetaan huoneissa siihen asti kunnes pää näkyy ja sitten äidit saavat vielä tallustaa omin voimin synnytyssaliin... Nainen sai juuri ja juuri käveltyä sängylle makaamaan, kun hoitaja käski minun lähteä hakemaan toista hoitajaa ja pyytää häntä kutsumaan lääkärin. Saliin palatessani huomasinkin, että vauva olikin perätilassa ja näkyvissä oli pelkät jalat! Toinen hoitaja tallusti kaikessa rauhassa saliin ja vasta siellä ymmärsi tilanteen. Ilmeisesti hoitajilla oli kuitenkin ollut etukäteen tiedossa, että vauva olisi väärin päin tulossa. Toinenkin hoitaja nappasi hanskat käteen ja siinä katsottiin vieressä kun aikalailla kaivamalla he onneksi saivat vauvan ulos suht nopeasti. Vauva oli pieni kuin mikä, Mari veikkasi maksimissaan kahta kiloa. Jälleen kerran siirryttiin virvotteluhuoneeseen, hoitaja imi vauvan hengitystiet ja antoi myös happea ja hieroskeli vauvaa. Tämäkin tapaus oli sitkeää sorttia ja sieltä pikkunen virkosi. Kävin tarkistamassa raskausviikot kun ihmeteltiin vauvan kokoa ja 36 niitä oli täynnä. Hoitajalta kysyttiin ja hänkin sanoin, ettei varmuutta oikeista viikoista ole. Äiti itse oli sanonut, että olisi jo yhdeksännellä kuulla. Kun vauvan tila oli suht stabiili käytiin viemässä hänet premunittiin eli ennenaikaisesti syntyneiden osastolle tarkkailuun. Samailla vähän vilkuiltiin ympärille ja kyllä siellä oli paljon niin pikkusia vauvoja. Yhden pintaan raahauduttiin sitten kotia, jäi yövuoro vähän puolikkaaksi kun myöhemmäksi ei olisi kehdannut enää pyytää isäntäperheen pojalta kyytiä. Taksilla kun ei oikein ole asiaa täällä yöllä liikkua, ainakaan kahdestaan. Osaston hoitajatkin varmistivat millä oltiin menossa kotia ja totesit taksien olevan riskipeliä.

Semmonen oli se synnärin harjoittelu. Paljon tuli nähtyä ja koettua, varsinkin tämän viikon vuorot olivat aika mieleenpainuvia. Ensi viikolla suunnataan sitten ensiavun ihmeellisen maailmaan! Se tuleekin olemaan meidän viiminen harjoittelu täällä.

Tiistai-iltana oltiin jälleen Warehouse theaterissa, tällä kertaa katsomassa ranskalais-kongolaista jazzbändiä! Sanoista ei kukaan muu kuin meidän musiikkityttö ymmärtänyt mitään, mutta musiikki oli hyvää ja mukaansatempaavaa. Ihmisten esityksessä mukanaolo oli kyllä taas ihan eri luokkaa kuin Suomessa! Vaikka kyseessä olikin istumapaikoin varattu esiintymispaikka, monet nousivat penkeistään lavan vierustalle tanssimaan. Ei yhtään huonompi ilta!

Takasin näihin maisemiin, jeee!

Huomenna aamusta suunnataan Marin kanssa viikonlopuksi Swakopmundiin. Viime visiitti oli sen verran lyhyt ja aktiviteettien täyttämä, että tahdottiin lähtä uudestaan! Kyyti tulee hakemaan aamulla kuuden aikaan kotiovelta ja sunnuntaina meidät tuodaan jälleen kotiovelle asti, ihan hyvää palvelua joo! Pientä aktiviteettiä ollaan jo etukäteen varattu, mutta niistä lisää toivottavasti sitten kuvien kera viikonlopun jälkeen. Kivaaaa!:)

Haleja ja terkkuja kotia <3

-Tia