Feeling bad and mad

Tiistaisen työpäivänä aikana ensimmäistä kertaa oikeasti hetken ajan halusin olla tekemässä näitä harjoitteluja Suomessa, kotona. Paikassa, jossa asiat tehdään tutulla tavalla. Tavalla johon meidät on opetettu, keinoilla jotka tuntuvat itsestä hyvältä ja potilaista välittävillä asenteilla. Tai ainakin jos itse teen työni noin, kukaan ei tuhahda tai katso kieroon. Tai naura.

Tehon huuhtis

Miulle oli jaettu sama potilas kuin maanantaina, tällä kertaa hoidin häntä vain yksin eikä kanssani ollut hoitajaa parina. Eihän siinä sinänsä mitään, kontrollit sun muut saa helposti hoidettua yksinäänkin. Kuitenkaan esimerkiksi lääkkeisiin en suostu täällä koskemaan ellei joku melkein anna kippoa käteen ja sano, että tämä lääke tuolle potilaalle nyt. Lääkärinmääräyskortit on täällä niiin epäselviä ja käsialat melkein kryptisiä, ei niistä ota millään selvää. Potilas oli heti aamusta muutenkin huonommassa kunnossa kuin edellisenä päivänä, saturaatiot hätäseen yli 80 vaikka happea menee maskilla, hengitys yhtä rohinaa ja hengitystyö vaivalloisen näköistä. Kuumettakin löytyi. Kerroin näistä kaikista hoitajalle joka vain totesi "oh is it", enempää en voinut itse tehdä. Ei auttanut kun ootella lääkärinkiertoa ja katsoa mitä he sitten sanovat. Kierrolla määrättiinkin röntgenkuva keuhkoista ja näytteenotto rohisuttavasta limasta. Näillehän en minä osannut tehdä mitään ja toivoin, että joku hoitajista ne hoiti.

Tarvikekaappi ja ensiapukärri

Kiukkuseksi minut sai kyllä ihan toinen asia työpäivän aikana, tuo vain harmitti mieltä. Olin auttamassa toista hoitajaa, jolla oli potilaana ampumahaavamies. Hän on intuboituna ja koska sedaatio ei täällä pelitä ihan kuin kotona, oli potilas havahtunut ja täysin hereillä ennen aamuhommia ja ihan ymmärrettävästi yritti kiskoa intubaatioputkea. Hoitaja pyysi minut siis pitämään potilasta aloillaan sen aikaa kun hän kasasi taas kipulääkkeet ja sedaatioaineet samaan pussiin. Samalla puhuin sitten potilaalle englanniksi ja rauhoittelin sekä kerroin kaiken olevan hyvin, koska hänen kasvoistaan näki, että pelko ja kipu jota hän koki ei ollut mitään pientä. Hoitaja tuhahti minulle, ettei potilaalle tarvi puhua jonka jälkeen yritin selittää ettei se minua haittaa ja teen sen mielelläni. Hoitaja vaan jatkoi, että se on turhaa ja kun yritin selittää hän vain tuhahti uudelleen ja naurahti. Ymmärrän, että täällä toimintatavat ovat erilaisia ja potilaita ei kohdella niin kuin meillä kotona kohdellaan. En hyväksy sitä, mutta tiiän etten voi muuttaa sitä joten en puutu siihen. Kuitenkin hoidan oman työni omalla tavallani, enkä todellakaan meinaa omaksua heidän keinojaan. Joten edes pienesti toivoisin, että hekin antaisivat tilaa meille ja meidän tyylillemme. Ainakin sen verran, että saan itse hoitaa potilaan kohtaamisen omilla tavoillani ilman kenenkään kyseenalaistusta.

Kyseinen hoitaja on muutenkin varmasti kovakouraisin hoitaja jonka olen koskaan nähnyt. Potilas oli päivän mittaan uudelleen heräilemässä sedaatiosta ja kun hän jännitti lihaksiaan tai nosti päätään, hoitaja vain paiskasi ne takasin sänkyyn. Kun olin auttamassa häntä yritin joka kerta itse ehtiä ensin, että saisin tehtyä sen hellemmin. Jouduin pyytämään samalta hoitajalta apua oman potilaani lääkkeiden kanssa, kun muut oli kiireisiä. Ei paljoa mieltä lämmittänyt. Auttoihan hän kyllä, kuitenkin koko ajan hokien vauhtiavauhtia haluan istumaan... Lääkkeet kun täällä ei ole aina edes tuttuja ja hommat hoidetaan muutenkin eri tavalla en ihan hirveän vauhdikas ollu. Myös jos hoitajan neuvonta jää tasolle "that over there, that one, that!!" osoittaen samalla laatikostoa jossa on reilusti yli kymmentä erilaista lääkettä, on hitusen vaikea käsittää mitä niistä ampulleista tai purkeista hän tarkoittaa. Ei ollut mikään maailman mukavin työpäivä siis.

CT-kuvaus

Onneksi eilinen oli jo hieman parempi. Vietin päiväni auttaen palovammapotilaan hoidossa ja vaikka kaikista keinosta en taaskaan ollut ihan samaa mieltä, oli päivä mukavempi. En vaan vieläkään käsitä, että miksi sedatoitu ja intuboitu potilas pitää kannatella istuma-asentoon selän palovammojen hoitojen ajaksi. Kaksi hoitajaa roikotti käsistä yrittäen pitää potilaan edes jonkunmoisessa "hyvässä asennossa" kun kaksi hoitajaa hoiti palovammat. Sama homma hoituisi niin paljon helpommin vain kääntämällä potilas vuorotellen molemmille kylille ja hoitamalla puolet selästä molemmilla kerroilla... Potilaan leuka roikkui koko homman ajan rinnassa ja vaikka koneen kautta hengittikin, ei tilanne näyttänyt missään määrin hyvältä. Ei tainnut olla itselläkään maailman ergonomisin työasento kun yritti saada potilaan pysymään asennossa hoitojen ajan. Lakanat kuitenkin vaihdettiin sitten vielä tämän jälkeen kääntämällä potilasta kyljilleen, ei niin mitään järkeä tässä.

Eilen saatiin useemman sadepäivän jälkeen
jälleen aurinko takas, jeee

Eilinen oli viiminen päivämme teholla ja työrupeamamme saikin vielä vauhdikkaan lopun. Osastolle oltiin siirtämässä potilasta joltain toiselta osastolta juuri ennen päivän päättymistä. Menin auttamaan siirrossa, jossa ei kyllä potilasta varottu jälleen pätkääkään. Potilas oli juuri ja juuri stabiili sekä hengitti itse vaikka intuboituna olikin ja hänen siirron kannattavuutta oli kai pähkäilty aikaisemmin. No kun olimme siirtämässä häntä sänkyyn nappasi mieshoitaja potilasta vain kainaloiden alta kiinni ja heitti toiselle pedille. Samantien sen jälkeen rupesin intubaatioputkesta nousemaan verta, jota yritettiin imeä pois ja sitten huomattiinkin että potilas oli lopettanut hengittämisen. Lääkärikin oli paikalla ja pyysi aloittamaan elvytyksen. Itse aloitin sitten painelun ja toinen hoitaja alkoi hoitamaan hengitystä. Ambuttaminen kyllä kuulosti yhdeltä korinalta ja pärinältä kun intubaatioputki oli edelleen veressä. Jatkoin päivän ergonomisia asentoja kun jouduin seisomaan varpaillani, että yletin painelemaan, onneksi toinen hoitaja ja Mari tulivat auttamaan ja vaihdoimmekin siinä useasti vuoroja. Monitorissa näkyi koko ajan asystole ja jo parin minuutin jälkeen lääkäri totesi meidän tuhlaavan aikaa ja käski lopettamaan. Kaikki oli yhtä nopeasti ohi kuin alkoikin. Sen jälkeen hoitajat tappelivatkin siitä, kuka hoitaa kropan osastolta pois. Muulla ei ollut siinä väliä. Tämän jälkeen melkein livahdimme kotia kun halusin lähtä vähän aikasemmin. :D

Ruokaaa

Eilinen ilta oli onneksi hirmu mukava ja mieli on sairaalanjutuista poissa! Teimme yhdessä ruokaa koko porukalle, myös eilen saapuneille uusille suomalaistytöille sekä talossa asustaville Waynelle ja Kentonille (perheen vanhin poika) sekä hänen tyttöystävälleen. Juhla-ateriamme sisälsi spätzleä, leivitettyjä possupihvejä, salaattia ja jälkkäriksi muffinseja! Saksalaistytöt vastasivat spätzlestä ja lihan valmistuksesta, me tehtiin muffinit. Jouduin yhdistämään kolmea eri reseptiä, että sain tehtyä täysin maidottomia muffineja jotka kuulosti omaankin korvaan hyviltä.:D Wayne ei käytä mitään maitotuotteita niin siitä tämä vaatimus. Lopuksi saatiin aikaan kahdenlaisia muffineita: omenakaneli ja banaanisuklaa! Oli muuten sikahyviä ja aikamoinen menestys, kaikki syötiin illan aikana.

Herkkuateria!

Tänään oli tarkoitus mennä home of good hopeen porukalla, mutta miun maha ei oo aamuyöstä asti ollu ihan samaa mieltä kanssani. Joten päätinkin sitten matkalla, että tulen samantien Waynen kyydillä takaisin kotia. Nukkumisen jälkeen olo on nyt jo parempi ja toivoin, että se oli sillä ohi koska en meinaa missata huomenna alkavaa reissua sitten millään! Eli huomenna lähdetään aamuyöstä liikkeelle ja takaisin talolle palataan maanantai-illasta. En tiiä miten netti on saatavissa reissun päällä joten voi olla, että hiljasta pitelee täällä sen aikaa. Ja veikkaan, että nähtävää ja tehtävää on aika paljon joten sekin voi verottaa kuulumisten päivittelyä. Toivottavasti tulee hauskaa!:)

Hirmusesti haleja ja terkkuja kaikille, ja äiskälle erityisisokiitos tiistaisesta juttelusta. Tuli paljon parempi mieli:) <3

-Tia